Kirjoitus: Työharjoittelu Vammaisperheyhdistys Jaatisella

Mitä on olla työharjoittelussa yhdistyksessä, jonka toiminnassa on ollut mukana jo 20 vuoden ajan? Tutussa, mutta silti täysin uudessa ja oudossa ympäristössä.

Polkuni Jaatiselle

Minusta tuli osa vammaisperhettä täysin yllättäen ja odottamatta 21 vuotta sitten, kun esikoiseni syntyi. Tuolloin alkoi aivan uudenlainen elämä; elämä, joka on tuonut mukanaan valtavasti uusia kokemuksia, uuden oppimista, roppakaupalla iloa ja onnea ja välillä myös itkua ja surua.

Ensimmäinen kosketukseni Jaatiseen tapahtui jo synnytyssairaalassa. Heti ensimmäisinä päivinä oli selvää, että jos lapseni sattumalta jäisikin henkiin, hän tulisi olemaan vaikeasti vammainen. Sairaalassa suositeltiin liittymään Jaatisen sähköpostilistalle, siellä olisi tarjolla vertaistukea ja tietoa. Liityinkin melko pian listalle, mutta meni vielä aikaa, ennen kuin pystyin lukemaan mitään viestejä sieltä. Uusi maailma oli tuolloin vielä liian iso ja pelottava. Vähän myöhemmin koin sähköpostilistan korvaamattomana; sieltä todellakin sai tietoa, mitä muualla ei ollut tarjolla; samoin sieltä sai vertaistukea, mitä tuolloin oikeassa elämässä ei ollut tarjolla.

Myöhemmin olemme osallistuneet paikan päällä Jaatisen erilaisiin tapahtumiin niin koko perheen voimin kuin muillakin kokoonpanoilla. Olen kahvitellut muiden vanhempien kanssa, ollut lukupiirissä, olemme olleet joulujuhlissa ja syntymäpäiväjuhlissa, olemme kokeilleet erilaisia harrastusvälineitä ja vaikka mitä muuta. Pyörätuoli ei ole ikinä ollut este tai edes hidaste osallistumiseen. Olemme aina halunneet osallistua ja olla aktiivisia.

Uusi arki

Tavallinen arki vammaisperheessä ei ole aina helppoa. Välillä jokainen minuutti pitää suunnitella huolella. Käytännössä tämä välillä on joka päivä, joka minuutti, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Liikkuvia osia on paljon, ja jokainen osa voikin yllättäen liikkua väärään suuntaan. Jossain vaiheessa voi tulla mestariksi kaaoksen kesytyksessä, kaaoksen, jota arjeksi kutsutaan. Tässä vaiheessa minä päätin lähteä opiskelemaan yhteisöpedagogiksi, työssä käynnin ja vammaisperhearjen lisäksi. Useamman kuin yhden kerran olen miettinyt tätä valintaa ja kyseenalaistanut rationaalisuuteni. Vuorokaudessa ei ole aina tarpeeksi tunteja kaikkeen. Joskus näitä vuorokausia onkin liikaa. Mutta kaikesta selviää lopulta. Lapsiperheessä oppii yleensä organisoinnin mestariksi, vammaislapsiperheessä tässä voi kehittyä maestroksi.

Harjoitteluni Jaatisella

Työharjoitteluni aikana vuorokaudet ovat taas olleet liian lyhyitä. Ajanpuute on kaoottisen krooninen. Oma vajavaisuus murehduttaa välillä.

On ollut merkittävää nähdä ”oman” yhdistyksen toimintaa myös toiselta suunnalta. Näkökulman vaihtuessa kokemukset voivat olla rikastuttavia.

Katri Hinkka (yhteisöpedagogiopiskelija, Humak)