Avainsana-arkisto: arki

Tärkein Duuni

Kuvankaappaus 2017-1-13 kello 18.21.43

Ruuhkajunassa, matkalla töistä kotiin, perjantai-iltapäivänä, viereisellä penkkirivillä istui pieni hermostuneen näköinen poika. Hän yritti soittaa puhelua useampaan kertaan, ilmeisesti äidilleen. Lopulta hän sai yhteyden toimimaan siinä määrin, että kertoi menevänsä yöksi kaverilleen. Kaverilleen, josta hänen äitinsä ei keskustelusta päätellen ollut kuullut aiemmin. Keskustelu oli lyhyt ”menen sinne ja sinne, sen ja sen luokse”. Piste.

Poika vaikutti hermostuneelta. Hän ei ollut pukeutunut säätilan vaatimalla tavalla. Hänellä oli päällään huppari, ja ohut takki. Hänen vasen jalkansa vatkasi hermostuneesti samalla, kun hän näppäili puhelintaan hermostuneen näköisenä. Hetken kuluttua oma puhelimeni piippasi. Viesti mieheltä: ”missä Eliaksen uimahousut”. Heillä oli tiedossa kahdenkeskinen uimareissu, heti kotiutumiseni jälkeen. Teki mieli kaapata viereisellä penkkirivillä matkustava poikalapsi kainaloon, ja sanoa ”hei, lähde miehen ja Eliaksen kanssa uimaan. Menkää sen jälkeen ranskalaisille ja sitten menet omaan kotiin yöksi. Jos tuntuu, ettet halua mennä sinne, jää meidän sohvallemme.” En sanonut mitään. Jäin pois junasta. Pojan jatkaessa matkaansa, yhä hermostuneen oloisena, sinne äidille tuntemattoman kaverin luokse…

Tunnen arjessa niin suurta riittämättömyyttä, mitä tulee tähän maailman tärkeimpään duuniin: Äitinä olemiseen. Miten saan soviteltua yhteen palapelin palaset, joista yhdessä työnantaja toivoo sinun viettävän työpaikalla noin kahdeksan tuntia päivässä, siihen lisänä työmatkat, joihin hurahtaa heittämällä tunti. Per suunta. Viettämään laatuaikaa elämäni tärkeimpien miesten kanssa, pesemään pyykkiä, täyttämään reissuvihkoja, miettimään minne kevään jäljiltä on tullut jemmattua luistimet, tekemään kouluun Eliaksen itsearvioinnit hänen kanssaan. Sekä samalla ottamaan aikaa projektille ”painoa alas” (bikinikuntoon-projektit on haudattu jonnekin samaan paikkaan, kuin ne viime keväänä jemmatut luistimet…). Olen nähnyt painajaisia siitä, että Elias on unohdettu iltapäiväkerhoon (kiitos taksikyytien tätä stressimomenttia ei todellisuudessa ole olemassa), samalla kuin Sampun päiväkodin täti ilmaisee huolensa, koskien ”hektistä arkeanne”. Toistaiseksi palapeli on pysynyt jotenkuten kasassa, ja päiväkodin tädit eivät ole ilmaisseet huoltaan muusta kuin siitä, että emme taaskaan muistaneet ostaa Sampulle uusia päiväkotitossuja.

Siellä junassa, siinä pienessä hetkessä, viereisen penkkirivin keskustelua kuunnellessa, riittämättömyyden tunne karisi harteiltani jossain määrin. Elias, Topo ja Samuel: olen heittämällä, mennen ja tullen ”natsimutsi”: Koska lupaan, kautta kiven ja kannon, että sitä päivää ei tule, kun me käymme huonon puhelinlinjan kautta keskustelua, jonka aikana joku minun elämäni tärkeimmistä asioista kertoo viettävänsä yönsä kaverinsa luona, jota en tunne. Emme ainakaan, ennenkuin ikää on mittarissa täysi-ikäisyyden verran. Lupaan, että ei hetkeen tule vastaan päivää, tai iltaa, jolloin ylipäänsä suuntaatte kylään kaverin luokse, josta en ole ikinä kuullutkaan. Sori pojat, näin se vain menee…

Samalla, pimeässä iltapäivässä, täydessä ruuhkajunassa tunsin jonkinlaista helpotuksen tunnetta siitä, että kahdella lapsellani on kehitysvamma: Kiitos kehitysvamman Eliakselle viikonlopun tärkein juttu on se, että pääsee miehen kanssa uimaan. Topolle se, että hän saa iPadiin virtaa, kylpyyn lämmintä vettä ja purkillisen vihreitä, ällöttävän eines-sipulille haisevia sipsejä. Saan pitää heidät näköpiirissäni, välillä hieman haparoivien, mutta kuitenkin suurella määrällä äidinrakkautta höystettyjen kanaemon siipieni suojassa.  Samalla saan lisää aikaa valmistautua siihen, että edessä on Sampun kanssa matseja yökyläilyistä ei niin tuttujen kavereiden luona, kotibileistä ja siitä, että maailman magein juttu ei ole enää pelata äidin ja isän kanssa ”Akrikantähteä” arki-iltana…

Hektisen viikon jälkeen tämä viikonloppu on täysin pyhitetty duuneista tärkeimmälle: triolleni. Sekä sille isoimmalle miehelle, joka omalla panoksellaan saa sen välillä mahdottomankin tuntuisen palapelin pysymään kasassa. Niin ja tietty pyykinpesukoneelle. Sekä niiden kadonneiden luistinten etsintään… Sekä lupaukselle siitä, että hektisen arjen keskellä en unohda, mikä on duuneista tärkein.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/?fref=ts

 

Surun aikajana

Kuvankaappaus 2016-8-25 kello 16.20.51

Jos minulta olisi kysytty 10 vuotta sitten, että miltä näyttää erityislapsen äiti, olisin osannut kuvailla ja kategorisoida ko. naishenkilön samoin tein:

Elämäntarkoitus: omistautua erityiselle lapselleen. Rauhallinen ihminen, ja jos oikein kauan katsoo, saattaa nähdä hennosti hohtavan sädekehän pään yläpuolella. Habitus: mukava. Mukavan tarkoittaen mukavia vaatteita, ja helppoa kampausta. Koska lapselle omistautumiselta ei vaan ehdi vaatekaupoille, saatikka selailemaan lehdistä syksyn tukkatrendejä. Tämän lisäksi: surullinen. Koska lapsen sairastuminen on yksi suruista suurimpia.

Uskon olleeni viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä kaikkea. Noh, miinus se sädekehä. Olen kulkenut matkan siitä, kun makaan sängynpohjalla toivottomana, surullisena, ihan sataprosenttisen varmana siitä, että en naura enää ikinä, toivoen että ikinä ei tulisi uusi aamu, siihen, että hetkellisesti elämän suurimpia murheita on se, että ei löydä itselleen tarpeeksi hyviä perusteluita hankkia kolmansia kalliita tennareita. Kun ne hitsi vie olisivat juuri nyt alennuksessa. Nauraen niin, että naamaan sattuu vielä seuraavana päivänäkin. Murehtien hetkellisesti elämässä eniten lapsen sairauden sijaan sitä, että vyötärön kohdalla on joku hemmetin pelastusrengas, ja piukeiden paitojen sijaan pitää kulkea teltoissa.

Surun aikajanalla olen kymmenessä vuodessa kahlannut pisteestä: olen hukannut itseni lapseni sairauksien keskelle, siihen, että olen oppinut sanomaan triolle: Oy Äiti Ab on muuttanut palveluaikansa 24/7:stä aikavälille 05-22 arkisin, ja 07.30-22 viikonloppuisin. Poikkeustapauksissa aukioloajoista voidaan neuvotella uudelleen.

Surun aikajanalla suurin opetus on ehkä se, että en ole korvamaaton. Ja samalla olen korvaamaton. Minun on siis oikeasti pidettävä itsestäni huolta. Triolle olen se ainoa äiti. Noh, itseasiassa triolle olen: Äiti. Tämä kävi harvinaisen selväksi eräänä elokuisena iltana, Sampun kysyessä tyrmistyneenä ”miksi jotkut äiti sanovat sua Mariksi”, vastauksen saadessa tyypin tyrmistyksen aivan uudelle tasolle. Keskustelun lopputuleman ollen ”heh, no et sä ole mikään Mari, sä olet Äiti”. Sillä mennään. Eli pitää muistaa nauttia elämästä. Ostaa välillä ne kolmannetkin tennarit, ajatuksella ”olen niin ansainnut nämä”. Viettää iltaa ystävien kanssa. Ostaa karkkilakosta huolimatta kotimatkalla säkillinen suklaata, ja illalla sulkeutua makuuhuoneen ovien taakse syömään sitä suklaata, ja katsomaan maratoonin muodossa saippuoita. Vaikka kuinka alhaalta kuuluisi ”mutta isi, kun minä haluan että äiti harjaa hampaat”. Niin ja hitsi vie: pitää urheilla, jotta jaksaa. Koska minun selkäni pitää jaksaa kumarteluja, kun puen Topoa, hänen kantamistaan, kun tilanne niin vaatii. Kropan pitää taipua ihan omanlaisiin akrobaattisiin asentoihin.

Ehkä suurin juttu surun aikajanalla on jos nyt ei hyväksyä, niin ainakin sydämestään oppia elämään elämän realiteettien kanssa. Sen kanssa, että lääketiede ei tunne parannusta kaikkiin sairauksiin. Ei edes apuja kaikkiin sairauksiin. Koska lääketiede ei edes tunne vielä kaikkia sairauksia. Vasta silloin osaa olla aidosti pohjattoman onnellinen, siis niin onnellinen, että hetkeksi sydän salpautuu, Topon tullessa viereen, hymyillessä lempeästi, ja sanoessa ”katso”. Kerta toisensa jälkeen. Kun silloin ei mieti ”niin, sekin voisi puhua, jos kaikki olisi mennyt eri tavalla”, vaan ”voi viisas pikku-ukko, sä sanoit katso”.  Kertoen ulko-ovesta sisään astuvalla miehelle ensimmäisenä ”Topo sanoi katso”. Sen katso-sanan poistaessa hetkellisesti ja hetkessä kaikki maailman murheet.

Surun aikajanalla, kymmenen vuoden jälkeen, tiedän, että se suru on aina läsnä. Yhtenä päivänä se voi hyökätä päälle niin rajuna, että silmiin pyrkivät kyyneleet ja maailma tuntuu kovin raskaalta  paikalta. Mutta useimpina päivinä sen surun  vain ollessa kaveri, jonka tiedät tallustavan vierelläsi tämän polun loppuun saakka. Joinakin päivinä ehkä vähän päällekäyvänä kaverina, mutta useimpina kaverina, joka on avannut silmät sille, että ”katso” osaa olla maailman kaunein sana.

P.S kuvassa poseeraa henkilö josta on vuosien saatossa kuoriutunut: erityisäiti, äiti, puoliso, ystävä, tytär, sisko, kaveri, työkaveri, ärsyttävä naapurin rouva

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/