Avainsana-arkisto: äitiys

Tärkein Duuni

Kuvankaappaus 2017-1-13 kello 18.21.43

Ruuhkajunassa, matkalla töistä kotiin, perjantai-iltapäivänä, viereisellä penkkirivillä istui pieni hermostuneen näköinen poika. Hän yritti soittaa puhelua useampaan kertaan, ilmeisesti äidilleen. Lopulta hän sai yhteyden toimimaan siinä määrin, että kertoi menevänsä yöksi kaverilleen. Kaverilleen, josta hänen äitinsä ei keskustelusta päätellen ollut kuullut aiemmin. Keskustelu oli lyhyt ”menen sinne ja sinne, sen ja sen luokse”. Piste.

Poika vaikutti hermostuneelta. Hän ei ollut pukeutunut säätilan vaatimalla tavalla. Hänellä oli päällään huppari, ja ohut takki. Hänen vasen jalkansa vatkasi hermostuneesti samalla, kun hän näppäili puhelintaan hermostuneen näköisenä. Hetken kuluttua oma puhelimeni piippasi. Viesti mieheltä: ”missä Eliaksen uimahousut”. Heillä oli tiedossa kahdenkeskinen uimareissu, heti kotiutumiseni jälkeen. Teki mieli kaapata viereisellä penkkirivillä matkustava poikalapsi kainaloon, ja sanoa ”hei, lähde miehen ja Eliaksen kanssa uimaan. Menkää sen jälkeen ranskalaisille ja sitten menet omaan kotiin yöksi. Jos tuntuu, ettet halua mennä sinne, jää meidän sohvallemme.” En sanonut mitään. Jäin pois junasta. Pojan jatkaessa matkaansa, yhä hermostuneen oloisena, sinne äidille tuntemattoman kaverin luokse…

Tunnen arjessa niin suurta riittämättömyyttä, mitä tulee tähän maailman tärkeimpään duuniin: Äitinä olemiseen. Miten saan soviteltua yhteen palapelin palaset, joista yhdessä työnantaja toivoo sinun viettävän työpaikalla noin kahdeksan tuntia päivässä, siihen lisänä työmatkat, joihin hurahtaa heittämällä tunti. Per suunta. Viettämään laatuaikaa elämäni tärkeimpien miesten kanssa, pesemään pyykkiä, täyttämään reissuvihkoja, miettimään minne kevään jäljiltä on tullut jemmattua luistimet, tekemään kouluun Eliaksen itsearvioinnit hänen kanssaan. Sekä samalla ottamaan aikaa projektille ”painoa alas” (bikinikuntoon-projektit on haudattu jonnekin samaan paikkaan, kuin ne viime keväänä jemmatut luistimet…). Olen nähnyt painajaisia siitä, että Elias on unohdettu iltapäiväkerhoon (kiitos taksikyytien tätä stressimomenttia ei todellisuudessa ole olemassa), samalla kuin Sampun päiväkodin täti ilmaisee huolensa, koskien ”hektistä arkeanne”. Toistaiseksi palapeli on pysynyt jotenkuten kasassa, ja päiväkodin tädit eivät ole ilmaisseet huoltaan muusta kuin siitä, että emme taaskaan muistaneet ostaa Sampulle uusia päiväkotitossuja.

Siellä junassa, siinä pienessä hetkessä, viereisen penkkirivin keskustelua kuunnellessa, riittämättömyyden tunne karisi harteiltani jossain määrin. Elias, Topo ja Samuel: olen heittämällä, mennen ja tullen ”natsimutsi”: Koska lupaan, kautta kiven ja kannon, että sitä päivää ei tule, kun me käymme huonon puhelinlinjan kautta keskustelua, jonka aikana joku minun elämäni tärkeimmistä asioista kertoo viettävänsä yönsä kaverinsa luona, jota en tunne. Emme ainakaan, ennenkuin ikää on mittarissa täysi-ikäisyyden verran. Lupaan, että ei hetkeen tule vastaan päivää, tai iltaa, jolloin ylipäänsä suuntaatte kylään kaverin luokse, josta en ole ikinä kuullutkaan. Sori pojat, näin se vain menee…

Samalla, pimeässä iltapäivässä, täydessä ruuhkajunassa tunsin jonkinlaista helpotuksen tunnetta siitä, että kahdella lapsellani on kehitysvamma: Kiitos kehitysvamman Eliakselle viikonlopun tärkein juttu on se, että pääsee miehen kanssa uimaan. Topolle se, että hän saa iPadiin virtaa, kylpyyn lämmintä vettä ja purkillisen vihreitä, ällöttävän eines-sipulille haisevia sipsejä. Saan pitää heidät näköpiirissäni, välillä hieman haparoivien, mutta kuitenkin suurella määrällä äidinrakkautta höystettyjen kanaemon siipieni suojassa.  Samalla saan lisää aikaa valmistautua siihen, että edessä on Sampun kanssa matseja yökyläilyistä ei niin tuttujen kavereiden luona, kotibileistä ja siitä, että maailman magein juttu ei ole enää pelata äidin ja isän kanssa ”Akrikantähteä” arki-iltana…

Hektisen viikon jälkeen tämä viikonloppu on täysin pyhitetty duuneista tärkeimmälle: triolleni. Sekä sille isoimmalle miehelle, joka omalla panoksellaan saa sen välillä mahdottomankin tuntuisen palapelin pysymään kasassa. Niin ja tietty pyykinpesukoneelle. Sekä niiden kadonneiden luistinten etsintään… Sekä lupaukselle siitä, että hektisen arjen keskellä en unohda, mikä on duuneista tärkein.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/?fref=ts

 

Surun aikajana

Kuvankaappaus 2016-8-25 kello 16.20.51

Jos minulta olisi kysytty 10 vuotta sitten, että miltä näyttää erityislapsen äiti, olisin osannut kuvailla ja kategorisoida ko. naishenkilön samoin tein:

Elämäntarkoitus: omistautua erityiselle lapselleen. Rauhallinen ihminen, ja jos oikein kauan katsoo, saattaa nähdä hennosti hohtavan sädekehän pään yläpuolella. Habitus: mukava. Mukavan tarkoittaen mukavia vaatteita, ja helppoa kampausta. Koska lapselle omistautumiselta ei vaan ehdi vaatekaupoille, saatikka selailemaan lehdistä syksyn tukkatrendejä. Tämän lisäksi: surullinen. Koska lapsen sairastuminen on yksi suruista suurimpia.

Uskon olleeni viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä kaikkea. Noh, miinus se sädekehä. Olen kulkenut matkan siitä, kun makaan sängynpohjalla toivottomana, surullisena, ihan sataprosenttisen varmana siitä, että en naura enää ikinä, toivoen että ikinä ei tulisi uusi aamu, siihen, että hetkellisesti elämän suurimpia murheita on se, että ei löydä itselleen tarpeeksi hyviä perusteluita hankkia kolmansia kalliita tennareita. Kun ne hitsi vie olisivat juuri nyt alennuksessa. Nauraen niin, että naamaan sattuu vielä seuraavana päivänäkin. Murehtien hetkellisesti elämässä eniten lapsen sairauden sijaan sitä, että vyötärön kohdalla on joku hemmetin pelastusrengas, ja piukeiden paitojen sijaan pitää kulkea teltoissa.

Surun aikajanalla olen kymmenessä vuodessa kahlannut pisteestä: olen hukannut itseni lapseni sairauksien keskelle, siihen, että olen oppinut sanomaan triolle: Oy Äiti Ab on muuttanut palveluaikansa 24/7:stä aikavälille 05-22 arkisin, ja 07.30-22 viikonloppuisin. Poikkeustapauksissa aukioloajoista voidaan neuvotella uudelleen.

Surun aikajanalla suurin opetus on ehkä se, että en ole korvamaaton. Ja samalla olen korvaamaton. Minun on siis oikeasti pidettävä itsestäni huolta. Triolle olen se ainoa äiti. Noh, itseasiassa triolle olen: Äiti. Tämä kävi harvinaisen selväksi eräänä elokuisena iltana, Sampun kysyessä tyrmistyneenä ”miksi jotkut äiti sanovat sua Mariksi”, vastauksen saadessa tyypin tyrmistyksen aivan uudelle tasolle. Keskustelun lopputuleman ollen ”heh, no et sä ole mikään Mari, sä olet Äiti”. Sillä mennään. Eli pitää muistaa nauttia elämästä. Ostaa välillä ne kolmannetkin tennarit, ajatuksella ”olen niin ansainnut nämä”. Viettää iltaa ystävien kanssa. Ostaa karkkilakosta huolimatta kotimatkalla säkillinen suklaata, ja illalla sulkeutua makuuhuoneen ovien taakse syömään sitä suklaata, ja katsomaan maratoonin muodossa saippuoita. Vaikka kuinka alhaalta kuuluisi ”mutta isi, kun minä haluan että äiti harjaa hampaat”. Niin ja hitsi vie: pitää urheilla, jotta jaksaa. Koska minun selkäni pitää jaksaa kumarteluja, kun puen Topoa, hänen kantamistaan, kun tilanne niin vaatii. Kropan pitää taipua ihan omanlaisiin akrobaattisiin asentoihin.

Ehkä suurin juttu surun aikajanalla on jos nyt ei hyväksyä, niin ainakin sydämestään oppia elämään elämän realiteettien kanssa. Sen kanssa, että lääketiede ei tunne parannusta kaikkiin sairauksiin. Ei edes apuja kaikkiin sairauksiin. Koska lääketiede ei edes tunne vielä kaikkia sairauksia. Vasta silloin osaa olla aidosti pohjattoman onnellinen, siis niin onnellinen, että hetkeksi sydän salpautuu, Topon tullessa viereen, hymyillessä lempeästi, ja sanoessa ”katso”. Kerta toisensa jälkeen. Kun silloin ei mieti ”niin, sekin voisi puhua, jos kaikki olisi mennyt eri tavalla”, vaan ”voi viisas pikku-ukko, sä sanoit katso”.  Kertoen ulko-ovesta sisään astuvalla miehelle ensimmäisenä ”Topo sanoi katso”. Sen katso-sanan poistaessa hetkellisesti ja hetkessä kaikki maailman murheet.

Surun aikajanalla, kymmenen vuoden jälkeen, tiedän, että se suru on aina läsnä. Yhtenä päivänä se voi hyökätä päälle niin rajuna, että silmiin pyrkivät kyyneleet ja maailma tuntuu kovin raskaalta  paikalta. Mutta useimpina päivinä sen surun  vain ollessa kaveri, jonka tiedät tallustavan vierelläsi tämän polun loppuun saakka. Joinakin päivinä ehkä vähän päällekäyvänä kaverina, mutta useimpina kaverina, joka on avannut silmät sille, että ”katso” osaa olla maailman kaunein sana.

P.S kuvassa poseeraa henkilö josta on vuosien saatossa kuoriutunut: erityisäiti, äiti, puoliso, ystävä, tytär, sisko, kaveri, työkaveri, ärsyttävä naapurin rouva

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

 

Mistä se johtuu, että… (ammattilaishukkaajan, sekä amatööriajankäyttäjän mietteitä)

Kuvankaappaus 2016-7-1 kello 12.35.30

- ostat kesän alennusmyynneistä triolle kuudet uimahousut. ”Onpahan sitten ensi kesäksi valmiina” (plus koulun uintireissuille). Vaan niitä ei ensi kesänä löydy sitten kertakaikkisen yhtään mistään. Eivät ne uimahousut kokonaan katoa. Pimeimpänä ja viimaisimpana marraskuun päivänä ne löytyvät sisävaraston syövereistä. Sievästi viikattuina.  Ennen joka ainoaa uimaranta- ja koulun uintireissukeikkaa mietit kuumeisesti, että saattaisiko noin 122 senttinen sälli mahtua uimahousuihin kokoa 104, tai tippuisivatko satakolmeneloset päältä. Kas kun niitä tyypin kokoisia pöksyjä ei ole missään, mutta näitä vaihtoehtokokoisia löytyy joka nurkasta.

- niin ja miksi sama juttu tapahtuu talvirukkasille, hanskoille ja pipoille? Suomen syksy ja talvi yllättävät allekirjoittaneen jatkuvasti. Ihan oikeasti. Mikä minussa on vikana? Säätiedotus on viimeiset kolme viikkoa lupaillut pakkasta ja ensilumia. Luulisi, että nainen, ja äiti-sellainen, osaisi ruveta varautumaan. Varsinkin Suomessa. Jossa se talvi ihan oikeasti tulee aivan joka vuosi. Mutta ehei… Kun koululaisten taksi jo odottaa kyytiläisiä pihassa, tyhjennetään paniikissa koko huushollin kaapit ja laatikot, koska ”kyllä hemmetti jossain niitä pipoja on”. On on! Ne ne löytyvät kevätsuursiivouksen yhteydessä!

- meillä on huushollissa annettu lapselle säännöllisesti lääkkeitä aika tasan tarkkaan kymmenen vuoden ajan. Siis aika tasan tarkkaan päivälleen kymmenen vuoden ajan (en ole ihan varma, olisiko tämä kakkukestien paikka??). SILTI: apteekkireissu alkaa hiipiä ajatuksiin vasta siinä vaiheessa, kun purkin pohjalta annetaan jälkikasvulle viimeinen tabu. Yleensä tämä tapahtuu a) lauantai-iltana kello 20.05, niin että ihan satavarmasti yksikään lähiapteekeista ei ole seuraavana päivänä auki b) silloin kun ollaan pakkaamassa tilapäishoitoa varten vaatteita, ja täyttämässä lääkedosettia. Miehen paniikkiajelut ympäri pääkaupunkiseutua, mitä omituisimpiin aikoihin, etsiessä apteekkia joka on auki, sekä sen tarjonnasta löytyy sällien lääkkeet, alkavat olla turhan tuttua kauraa. Luulisi ihmisten oppivan. Mutta ehei… Seuraavaa paniikkiajelua odotellessa.

- arvatkaa mikä on äiti-ihmisen vuoden toinen, kolmas, neljäs, viides joulu? No se, kun pääsee pyykkikorien (kuka pärjää yhdellä pyykkikorilla?) tyhjäyksien suhteen siihen vaiheeseen, että syövereistä alkaa tulla vastaan omia vaatteita. Ihastuksen huokaisut seuraavat toistaan, kun pyykkikorin pohjalta löytyy se kerran pidetty ihana paitis. Kesähelteellä pyykätessä se koko talven hukassa ollut lempineule ja loppiaisena kesän suosikkimekko. Joka luonnollisesti oli kadoksissa koko kesän. (Ja nyt: kysynpähän vaan, että missä kaikki allekirjoittaneen sandaalit ovat? Kolmet nahkasaappaat tulivat vastaan etsintäreissulla. Sandaalit eivät niinkään).

- Epikriisit… Ah… Ne pyörivät keittiönlaatikoissa ja työtasoilla, ollen tiellä alvariinsa. (Juu, minussa on oikeasti jotain vikaa, kun jaksan mapitella niitä keskimäärin kaksi kertaa vuodessa.) Osuvat silmiin aamukahvia keittäessä ja iltapalaa tehdessä. Mutta annas olla kun puheterapeutti kysyy Sampun viimeisimpien epikriisien perään. Hmm… Juu, voin kertoa, että eivät todellakaan löydy. Tässä pitää antaa pointsit suosikkiputelleni, joka totesi, että ”lohdullista nähdä, että sullakin on joku asia joskus hukassa. Kun yleensä kaikki asiat ovat niin hyvin järjestyksessä”. Oikeasti? Jos tällaisen kuvan annan, niin oikea työosoite olisi ehkä Kansallisteatterin näyttämö…

- Miksi istun kirjoittamassa tätä tekstiä, kun Topo on lähdössä puolen tunnin kuluttua tilapäishoitoon. Laukut ovat luonnollisesti pakkaamatta. Ja muu porukka risteilemään. Laukut ovat luonnollisesti pakkaamatta. Luulisin, että matkustusasiakirjat ovat tallessa. Luulo ei tietenkään ole tiedon väärti…

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

FullSizeRender-20

Sanomattomia Sanoja

Muistan sen elävästi: Topo, pieni pyöreä buddhamme kiipeämässä portaita yläkertaan. Ylimmän rapun kohdalla hän sanoo ”äiti, apuu”. Topo on puolitoistavuotias. Olen tuonut useaan otteeseen julki huoleni siitä, että hänellä ei ole kaikki niin sanotusti ookoo. Lääkärit ovat lohduttaneet: hän liikkuu, ymmärtää puhetta, hän sanoo sanoja. Ei syytä huoleen. Veljen jutut nyt turhaan huolestuttavat vanhempia.

Muistan sen elävästi:  Topo, pieni pyöreä buddhamme, on itkenyt vuorokauden putkeen, kovassa kuumeessa. Siitä, kun hän sanoo ”äiti apuu”, ei ole aikaa edes viikkoja. Hänen suuret silmänsä ovat enimmäkseen kiinni. Mikään ei saa itkua katkeamaan. Olemme tehneet jo yhden päivystysreissun lähisairaalaan. Turhaan. Hakeudumme seuraavana päivänä yksityiselle lääkäriasemalle. Tuttu lääkäri toteaa hyvin pian ”minun on pakko lähettää teidät sinne lähisairaalaan takaisin”. Tällä kertaa huolemme otetaan tosissaan. Melko pian hoitajat ilmoittavat, että he pitävät Toposta huolta hetken, lääkäri haluaa keskustella äidin kanssa. Menen istumaan lääkärin huoneeseen. Lääkäri katsoo minua vakavana ja sanoo ”me luulemme, että hänellä on epilepsia”. Topolla aloitetaan epilepsialääkitys. Sanat katoavat. Hän ei enää sano ”äiti apuu”. Hän ei enää edes sano ”äiti”.

Muistan sen elävästi: Topo istuu Lastenlinnassa rattaissa. Luemme kirjaa. Hän osoittaa kirjasta autojen kuvia. Ja laskee ”yy kaa koo nee vii kuu sei kas ys kymm”. Hän on yhä meidän pieni, pyöreä buddhamme. Hän on kolmevuotias, ehkä neljän. En enää muista tarkkaan. Ensimmäisenä aloitettu epilepsialääke on purettu jo aikapäivää sitten, se teki Toposta täysin omaan maailmansa uppoutuneen. Sanoja on tullut takaisin. Pian tuon päivän jälkeen Topolle nousee ihottuma. Hän allergisoituu sille parhaiten sopivalle epilepsialääkkeelle. Lääkäri soittaa vakavana ”lääke on lopetettava heti, ei enää yhtäkään annosta”. Uutta hyvää lääkettä ei tunnu löytyvän. Sanat ovat poissa. On vain hiljaisuus, jonka katkaisee Topon itku. Hän voi pohjattoman huonosti.

On kesäkuun alku, ilta. Topo on käymässä nukkumaan. Hänellä on ollut hyvä päivä. Hän on kahdeksanvuotias. Me laulamme yhdessä hänen lempi-iltalauluaan: Topo tapailee laulun sanoista tavuja. Hän katsoo minua lempeästi ja sanoo ”iisii”. On meneillään kausi, jolloin Topon tärkeimmät ihmiset: äiti ja isi, ovat isejä. Sitten on kausia, jolloin he ovat ”ääitii”. Kysyn Topolta ”missä pupu”, Topon rakkaimman, jo aikapäivää sitten ritolat ottaneen pehmopupun korvike, Muumeista tuttu Haisuli. Topo nostaa tyynyä, hän nostaa peittoa. Hän katsoo minua hämmentyneenä. Nostaa peiton ja tyynyn uudelleen. Jonka jälkeen hän keskittyy, keskittyy pitkään, avaa suunsa ja sanoo ”et-si”. Vastaan, ”haluatko, että äiti etsii”. Topo riemastuu, hän hokee monta kertaa ”etsi” ”etsi”. Etsintätoimet saavat onnellisen päätöksen, kun pupu-haisuli löytyy. Topo sanoo ”kaa kaa”, kauniita unia. Päivä saa mitä parhaimman lopun: Topo sanoi sanan. Aivan uuden sanan. Oikeaan paikkaan, oikean sanan.

Haaveet ovat muuttuneet siitä päivästä, kun Topo, pieni pyöreä buddhamme sanoi rappusissa ”äiti apuu”. Olen käyneet tilassa, jossa olen toivonut hysteerisenä: opi sanomaan jotain. Opi edes käyttämään kuvia kotona. Opi kertomaan, että sattuu, tarvitset apua. Että on nälkä ja haluat syödä makkarakeittoa. Olen käynyt tilassa jossa olen luovuttanut: jos joku sana tulee varastoon, tulee pimeä kausi ja se katoaa. Mitä turhaa toivoa, kun aina vaan joutuu pettymään, suremaan suuresti.

Tuona kesäkuun alun iltana olen tilassa, jossa ajattelen, että ehkä niitä sanoja tulee. Vaikka se kymmenen. Sitten joskus. Kun aika on oikea. Jos planeetat saavat olla sanoille suotuisissa asennoissa. Siihen asti me Topon kanssa kommunikoimme, niinkuin parhaiten osaamme: elein ja sanomattomin sanoin.

 

Saako äiti itkeä?

Itku polttaa silmäkulmassa, yritän hengittää syvään, ajatella mukavia ja liimata hymyn kasvoilleni. Ei nyt voi itkeä. En voi itkeä poikien edessä. Eiväthän äidit voi itkeä lastensa edessä? Vai?

blogi_mari-saako-aiti-itkea

Olen tuntenut pettymyksen kyynelien polttelevan työpaikalla, bussissa väsymyksen kyynelten puskevan väkisin poskille.  Ja kotona… Kyynelten skaala on laaja, vähintäänkin. Välillä voisin itkeä väsymyksestä. Miksi ihminen ei saa nukkua kun väsyttää? Selkeä itkun aihe. Välillä vuodattaa kyyneleitä kiukusta. Välillä turhautumisesta. Välillä suuttumuksesta. Skaala jota käy aika tiiviiseen tahtiin läpi kolmen poikalapsen ja yhden aikuisen miehen asuttaessa samaa huushollia.

Sitten on niitä huolen kyyneleitä, pelon kyyneleitä ja suoranaisia epätoivon kyyneleitä. Kyyneleitä, joita olen vuodattanut vasta, kun eteen on tullut jotain liian suurta, liian pelottavaa: oman lapsen vakava sairaus, oman lapsen vamma.

Niin, kyllä tämä äiti on itkenyt trionsa edessä. En yhtä, eikä kahta, ei kahtakymmentä, vaan ehkä kaksi sataa kertaa. Olen vuodattanut juuri niitä väsymyksen, kiukun, turhautumisen ja suuttumuksen kyyneliä. Koska ne pystyn selittämään triolle. ”Äitiä itkettää, koska viime yönä valvottiin niin paljon teidän veljen kanssa. Äitiä vaan vähän väsyttää” . Tai ”äitiä itkettää, koska ette monesta (kymmenestä) pyynnöstä huolimatta olleet nätisti, vaan kiljuitte ja sotkitte. Äidillä vähän meni hermot ja tuli itku” (kyllä, voin luvata, että kolme alaikäistä ”herrasmiestä” saa äidin ajoittain itkun partaalle)

Mutta ne kyyneleet, jotka tulevat sydämen syvimmistä sopukoista. Niitä en itke trion edessä. Kun joku niistä maailman tärkeimmistä ihmisistä voi huonosti, liimaat reippaan ilmeen naamalle. Pidät huolta. Soitat puheluita, jotta saat ohjeita: mitä lääkkeitä antaa, pitääkö nyt lähteä jonnekin näytille, vai pärjättäisiinkö kotona. Esität puhelimessa vaikeita kysymyksiä: Voiko tämä olla jotain pysyvää, vai olisiko tila ohimenevä? Kuuntelet vastaukset ja otat vastaan ohjeet kylmän rauhallisesti. Lääkitset, pidät sylissä, katsot että se pieni rakas, joka voi huonosti, saa olla rauhassa, kun niin haluaa. Tuot sängyn viereen lempisyötävää ja lempijuotavaa: jos lapsi edes maistaisi jotain. Paijaat, silität, huokaiset helpotuksesta, kun uni tulee, edes vaikka vain hetkeksi. Huolehdit, jos unta riittää liikaa.

IIllan pimetessä ja talon hiljetessä, trion uinuessa otan reippausnaamarin pois kasvoiltani ja itken. Silloin minussa itkee äidin sydän. Se sydän, joka haluaisi suojella omia lapsiaan kaikelta maailman pahalta. Mutta joka ei siihen pysty. Silloin äidin sydän itkee pelosta, surusta, sekä epätoivosta. Ne ovat niitä kyyneleitä, joita äiti itkee vain, kun ne joita sydän haluaa suojella, eivät ole näkemässä. Ne ovat niitä kyynelistä katkerimpia ja polttavimpia.

- Mari -

Meillä menee ihan ookoo

Ehdotan tyypille, että miten olisi pieni ulkoilu ”kiikkuu, keinumaan”. Tyyppi vastaa huutamalla. Yritän jutella rauhassa: ”Ei kyllä nyt täytyy mennä ulos”. Tyyppi huutaa. Kivahdan tyypille, että ulos on mentävä, piste. Heitän ilmoille kysymyksen, jonka olen kysynyt niin monta kertaa aiemmin: ”Miksi pitää huutaa?”

Vaihdamme vaipan, pesemme naaman, pesemme kädet. Pesun ajan tyyppi protestoi. Pesun jälkeen hän katsoo minua silmiin, naurahtaa ääneen. Tyypin tapa sanoa: ”Sori kun huusin, oli vaan pakko”. Tyyppi karkaa, kun haen vaatekaapista vaatteita. Hän juoksee sohvalle, viskoo sohvatyynyjä ja kikattaa. Saan tyypin kiinni, hän pistää vähän vastaan, mutta antaa lopulta pukea paidan ja housut. Talutan tyypin eteiseen. Nostan jalkaa, saapas jalkaan. Nostan kättä, takki päälle. Ovi auki, tyyppi pihalle. Sinne se meni, meidän pian kahdeksanvuotiaamme, keinumaan. Hänen iso- ja pikkuveljensä ovat jo ulkona. Huutaen kilpaa ja nauraen perään.

Otan imurin, imuroin rappuset, imuroin iso- ja pikkuveljen huoneen. Siirryn tyypin huoneeseen: tyyppi on taas vienyt salaa ruokaa sänkyyn. Siellä on nakinpalasia ja pinaattiletun jämiä. Minkäs teet: joskus haluat yöllä nukkua rauhassa. Mennä siitä, mistä aita on matalin. Aita on matalin öisin siinä kohtaa, että tyyppi saattaa olla rauhassa, sängyssään, jos saa syödä siellä. Sängyn imuroinnin jälkeen siirryn alakertaan. Imuroin sohvan, erityisen tarkkaan. Tyyppi kun karkaa pöydästä sohvalle syömään, heti kun silmä välttää. Tyypin jäljiltä pitää imuroida vähintään kaksi kertaa päivässä. Hommaa vaikeuttaa vain se, että tyyppi ei kestä imurin ääntä. Hän huutaa. Hän kiljuu ja karjuu. Joten imurointi pitää ajoittaa ajankohtaan, jolloin tyyppi ei niin sanotusti pyöri jaloissa.

Myöhemmin lähdemme isovanhemmille. Tyyppi hermostuu, kun emme jää bussista pois tutun puiston kohdalla. Hän huutaa. Matkustajat katsovat meitä, eivät vaivihkaa, vaan suoraan, tuijottaen. Ainakin osa heistä. Tyyppi rauhoittuu pian. Alkaa heijata itseään, ja hymistä ”ammammammam myyh”. Välillä hän sanoo iloisena, isoon ääneen ”vee” ja näyttää taivaalle. Vastaan ”lentokone”, viittoen lentokoneen samalla. Meitä tuijotetaan taas, tällä kertaa vaivihkaa. En jaksa enää moisesta välittää. Välillä tekisi mieli vain sanoa isoon ääneen: ”Jep, olette oikeassa, ei se ole normaali”. Mieltäni en jaksa enää pahoittaa. Vuosien toisenlaisen elämän koulu on opettanut sen, että mieltänsä ei tällaisista jutuista kannata enää pahoittaa. Elämällä riittää monta muuta asiaa tarjottavaksi sen mielensäpahoittamisen saralla.

Keskustassa vaihdamme metroon. Tyypin mielestä väärällä pysäkillä. Hän huutaa. Lujaa. Ihmiset katsovat taas. En oikein jaksa alkaa hyssyttelemään. Näytän jälleen isovanhempien kuvaa puhelimestani. Tyyppiä ei voisi kuva vähempää kiinnostaa: me olemme väärällä metropysäkillä. Piste. Tiedän mielessäni, että kun pääsemme metroon istumaan, tyyppi rauhoittuu. Ja niin hän tekeekin. Olen aika väsynyt. Tekisi mieli painaa silmät hetkeksi kiinni.

Illalla olen todella väsynyt. Sydän hakkaa. Tyyppi on ollut epämääräisen huonovointinen parin tunnin ajan. Onko se päänsärky? Onko se epilepsia? Onko se jotain muuta? Mieleeni palaa kirkkaasti viime kesä ja tyypin seitsemäs syntymäpäivä. Kun hän oli niin huonossa kunnossa, että juhlat jäivät juhlimatta. Hän sai ensiapulääkettä toisensa perään ja nukkui pitkiä unia. Voiden vaan kertakaikkisen huonosti. Mietin, että ei kai nyt sama ole tapahtumassa uudestaan. Annan tyypille iltapalaa. Tyyppi menee sänkyynsä makaamaan. Hetken kuluttua joku nostaa paitani helmaa ja painaa päänsä selkääni vasten, kun olen siivoamassa keittiötä. Se on tyyppi. Hänen katseensa on kirkas, posket punaiset, hän hymyilee ja sanoo lempeästi ”äätii”. Hälytystila ohi, tyyppi voi vain hyvin. Istun keittiönlattialle, otan tyypin syliin. Tyyppi nousee ylös sylistäni, hakee pallon ja sanoo ”heiä”. Yhteinen pelimme. Sanon ”än yy tee nyt” ja heitän. Tyyppiä naurattaa. Tyyppi on onnellinen. Minäkin olen aika onnellinen.

Seuraavana aamuna ystäväni kysyy puhelimessa, miten pojat voivat, Miten tyyppi voi. Miten tyypin kanssa lomailu sujuu. Mietin hetken, että purkaudun ainaisesta imuroinnista, pelosta, sydämentykytyksistä, valvomisista, järjettömästä sotkemisesta, siitä että en tunnu riittävän mihinkään. Mutta tyydyn vastaamaan ”ihan ookoo”. Niin kai se on. Meillä menee ihan ookoo.

 

Tyypin ja parin muun tyypin seikkailuista voi lukea lisää: http://erityisaiti.blogspot.fi