Kuukausittaiset arkistot: tammikuu 2017

VirheRekrytointi

Kuvankaappaus 2017-1-30 kello 19.28.31

Kello nollaneljä jotakin havahduin ääneen. Topo. Itseasiassa Topo ja iPad. Topon maailmassa uusi päivä oli lähtenyt käyntiin. Kampesin itseni jostain kuopuksen ja koiran välistä pystyyn ja ohjasin Topon uudestaan unille, piilotin pädin ja yritin saada unenpäästä kiinni. Seuraava muistikuva on herätyskellon piippaus, kesken ”makean työunen”: olin siinä kuullut esimieheltäni, että olin virherekrytointi. Onneksi tämä ei ainakaan juuri tänään ollut enneuni. En siis ainakaan työpaikkallani saanut (toistaiseksi) kuulla olevani virheliike.

Mitä tulee muuhun elämään, ilmoitan ääni yhtään vapisematta, että kyllä: olen virherekrytointi. Virherekrytointi tähän erityisäidin rooliin. Olen monesti miettinyt, että miten ihminen, jolle laskujen maksaminen ajallaan on yhtä vaikeaa, kuin pyykkikoneen tyhjääminen säädyllisen ajan sisällä, sekä ylipäänsä sana ”suunnittelu” on melkoisen epäselvä, on annettu  näin isolla kauhalla. Mitä siis tulee organisointiin, järjestelyyn, ja siihen suunnitteluun. I suck, big time!

Otetaan esimeriksi vammaistukien hakeminen. Juu, Kelalta tulee kirjeitä. Mutta hemmetti: kun niitä tulee alvariinsa, niin ei niitä nyt ehdi ihan heti avaamaan. Vammaistuen päättymisen huomaan siis yleensä siinä vaiheessa, kun sitä ei enää makseta tilillemme. Kas kun trion vuosihuollot eivät enää satu samaan syssyyn vammaistukien päättymisen kanssa. Pitäisi siis osata ennakoida: pyydellä lausuntoja juuri oikeaan aikaan. Sekä muistaa täytellä hakemukset juuri oikeaan aikaan. En muista. Ja en muista. Nimimerkillä: Eliaksen tuki ollut katkolla sitten joulukuun…

HOJKS:t: ANTEEKSI koulun- ja päiväkodin henkilökunta siitä, että joudutte lähestymään perhettämme kahdeksalla aikaehdottelulla ja neljällä ”huomasitteko mitä reissuvihkossa luki”-kyselyllä, ennenkuin saamme miehen kanssa otettua kalenterit kauniisiin käsiimme ja aloitettua toivottoman palapelin, nimeltä: ”sopisko sun kalenteriin pari keikkaa kouluille”. Luen kyllä reissuvihkoja. Itseasiassa melko aktiivisesti. Mutta lauseet ”hei, olisi HOJKS:n aika” onnistun pikalukemaan, ilman minkään sortin luetun ymmärtämistä.

Lääkkeet: Käsi pystyyn: kuka hakee niitä apteekista siinä vaiheessa, kun purkista on annosteltu jälkikasvulle viimeiset pillerit. Huomaten sillä apteekkireissulle, että ei muuten ole voimassaolevaa reseptiäkään. Kuvion kruuna ajoittainen apteekin tädin toteamus ”meillä ei muuten nyt ole näitä lääkkeitä varastossa”. Sekä miehen iltainen pikavoitto: Saada viettää kaksi tuntia auton ratissa, ajellen ympäri pääkaupunkiseutua niiden lääkkeiden perässä. Kun siis ensin paniikissa on saatu kiinni joku henkilö, joka voi tehdä e-reseptin tabuille. Jep, meille arkea… Täällä siis käsi pystyssä.

Nukkumaanmeno: joka ainoa maailman opus kertoo, että ilta rauhoitetaan. Lapsille luetaan satuja, peitellään sänkyyn ja toivotetaan hyvät yöt. Sen jälkeen taloon laskeutuu silencio. Ainakin niiden oppaiden mukaan. Ei vain tässä osoitteessa. Topo puoliraahataan sänkyyn siinä vaiheessa, kun herran kierrokset alkavat olla pahasti punaisen puolella. Topon kikatellessa puoli hysteerisenä, hyppiessä sohvalla ja juostessa karkuun ympäri alakertaa: perässään jompikumpi talouden aikuisista, ”iltapalan”, aka lääkelusikallisen kanssa. (joskin tämä tehdään hyvin säädylliseen aikaan, tästä annan puoli pistettä miehelle ja itselleni). Elias ja Sampu ovat ihan oma lukunsa. Puoli kasilta sänkyyn, telkkari päälle, 18 ”nyt hiljaa”-käskyä, jonka jälkeen hiljainen hiivintä nukkuvien lasten huoneeseen, telkkarin sammutus ja hiljainen hiivintä ulos huoneesta. Jari Sinkkonen toteaisi luultavasti sekä miehelle, että allekirjoittaneelle lyhyesti ja ytimekkäästi ”ei näin”.

Pienen synninpäästön annan itselleni. Vaikka Kela kuinka viimeisimmässä Topon vammaistukipäätöksessä lausui lyhyesti ja ytimekkäästi tiputtavansa vammaistukea, koska lapsemme hoivan tarve on kuulemma huomattavasti vähentynyt, totean lyhyesti ja ytimekkäästi, että: eipäs ole. Välillä niitä hakemuksia ei jaksa väsätä, koska ne nollaneljän herätykset painavat päälle. Illalla telkkarin jättää kahdelle lapselle nukutusvälineeksi, jotta saa itse ottaa hetken rauhassa. Apteekkireissut unohtuvat, koska on niin paljon muutakin muistettavaa. HOJKS-viestit jäävät huomiotta, koska välillä olisi hyvä viettää työpaikallakin x-päivien verran täysiä päiviä.

Miten tämän vähän pieleen menneen roolin, virherekrytoinnin, kanssa sitten jaksaa? Siten, että on ne kolme tyyppiä, jotka loivat tämän ”duunin”, joka on kuitenkin vain sivuduuni. Koska erityisäidin roolia suurempi rooli on Äiti. Vaikka siinäkin roolissa on epäonnistumisen hetkiä, päivittäin, en suin surminkaan myönnä olevani siinä puuhassa virherekrytointi. Toivottavasti kolme työnantajaani ovat tässä asiassa samaa mieltä.

 https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/?fref=ts

Lapselle Lääkettä

Kuvankaappaus 2017-1-22 kello 19.26.30

 

Olen ollut aina todella huono ottamaan lääkkeitä. Jos särkee päätä, yritän sinnitellä. En muista ottaa migreenilääkkeitä laukkuun, enkä flunssalääkkeitä sesonkiaikoina mukaani. Kärvistellessäni flunssan kanssa, mies kehottaa ottamaan ”troppia”. Vastaan kehoitukseen kysymällä ”miksi”. Mies toteaa, että luultavasti olo helpottaa, ja oireet menevät nopeammin ohi. Lupaan ottaa lääkettä. Mutta useinmiten: en sitä kuitenkaan tee.

Onkin melko ironista, että minä satuin äidiksi lapsille, joiden kanssa on käyty läpi vähintäänkin kohtalaisen suuri lääkeralli.

Kun minusta tuli äiti, elin yhä siinä harhaluulossa, että lääkkeitä syödään, jotta tullaan terveeksi. Noin niinkuin pääsääntöisesti. Toki tiesin, tajusin ja ymmärsin, että lääkkeitä määrätään ja syödään myös a) pitämään sairaus ja sen oireet niin sanotusti edes jossain kontrollissa tai b) lievittämään oireita. Mutta pienessä mielessäni yhä sinisilmäisesti ajattelin, että kun lääke määrätään, sen tehtävä on parantaa sairas ja sairaus. Varsinkin, jos kyseessä on lapsi…

Kun Eliakselle aloitettiin ensimmäinen epilepsialääke, se aloitettiin lääkäreidenkin taholta ajatuksella ”oireet poistuvat, vauva paranee”. Yhä viidennen epilepsialääkekokeilun aikana jaksoin sairaalan osastolla, muutoin huolen ja murheen jäytäessä sydäntäni, uskoa siihen, että ”tämä on se oikea lääke”. Eliaksen nukahtaessa, laittaa miehelle viestiä ”nyt aloitettiin xxx-lääke, nyt varmasti helpottaa”.

Jossain vaiheessa silmät aukesivat, usko rapisi ja jäljelle jäi vain se huoli ja murhe. Oikeaa lääkettä ei löydy, Elias ei parane. Oireet eivät jätä häntä rauhaan. Tuolloin en vielä tiennyt, että tämä kaikki on vain pintaraapaisu ”lääkemaailmaan”. Että pahin on vasta tulossa.

Pienen Topon kanssa haettiin erikoislupaa valviralta, jotta saisimme aloittaa lääkkeen, jota ei normaalisti vielä kyseisen ikäisillä lapsilla aloitettaisi. Pieni miehenalku veti ruokalusikallisen verran kolmiolääkettä aamu- ja iltapalaksi. Ajoittain myös välipalaksi. Bonuksena ne hankalimmasta hankalimmat ajat, jolloin poikaa lääkittiin säännöllisin väliajoin, vuorokauden ympäri. Ne pitkääkin pidemmät vuorokaudet, joina lääkärin kanssa laskimme minuutteja: ”milloin kahdeksan tuntia tulee täyteen, jotta hän voi taas saada suonensisäisesti lääkettä ja toivottavasti pienen levollisemman hetken”. Minun päivystäessä umpiväsyneenä Topon sairaalasängyn vieressä, pieni happinaamari kädessäni. Sijoittaen sitä mahdollisimman lähelle Topon kasvoja, hänen kääntyessä sängyssä tuskaisena ja itkuisena, puolelta toiselle. Laitteiden piippaillessa sairaalasängyn vieressä.

Tai se kerta, kun kokeilimme pienen toivonkipinän sykkiessä sydämissämme, modifioitua atkinsin dieettiä. Josko siinä olisi avain onneen. Vietimme pitkiä päiviä ja öitä sairaalassa. Topo ei syönyt. Ensin hän ei halunnut syödä. Jonka seurauksena hän ei pian enää jaksanut (edes) syödä. Kannoin pientä kaunista poikaani ympäriinsä osastolla ja säännöllisin väliajoin ruiskutin pienen pojan pieneneen kurkkuun kermaseosta. Jotta hän ei menisi vieläkin huonompaan kuntoon, joutuisi tippaan ja nenä-mahaletkuun. Viidennen päivän kohdalla lääkäri totesi: tästä ei tule mitään. Dieettikään ei ollut avain onneen.

Niin… Lapsi ja lääkkeet… Asia joka puhuttaa medioissa säännöllisin väliajoin. Psykiatri lausuu iltapäivälehdessä, miten vanhemmat tätä nykyä hakevat lapsilleen kasvatustaitojen puutteessa diagnooseja ja lääkitystä. Tehdäkseen elämästä vähän helpompaa. Tämän äidin sydän, mieli, jokainen solu tyrmää näkemyksen ja tämän ammattilaisen mielipiteen. Pian yhdentoista vuoden ajan lääkkeet ovat olleet osa meidän lapsiperhe-elämäämme. Me tiedämme, että ne ovat oikeasti, todellakin välttämätön pakko, jotta meidän poikasemme saavat elää niin hyvää elämää, kuin vain suinkin mahdollista. Ne ovat osa joka aamua, ja jokaista iltaa. Silti, yhä: kun Topolle määrätään extralääkkeitä, jotta saadaan jatkuvasti jauhava karuselli pysähtymään päässä, yritämme voittaa aikaa. Jaksaa vielä päivän, katsoa vielä yhden yön: jos tilanne helpottaisi itsekseen. Sitten, kun näyttää siltä, että sitä päivää ja iltaa ei itsekseen tule, lisäämme vielä yhden pillerin Topon iltalääkkeiden sekaan. Toivomme, että tilanne tasaantuu. Emme siksi, että vanhemmille olisi helpompaa. Vain siksi, että Topon olo helpottuisi, elämä tasaantuisi, naurusta tulisi taas oikeasti sydämestä kumpuavaa naurua. Eikä väärästä kohtaa aivoja, jonkun häiriötilan aiheuttamaa kikatusta.

Niin… vieläkään en osaa ottaa lääkettä, kun päähän sattuu. Tai kun flunssa iskee päälle. Lapset ja lääkkeet eivät ole suinkaan tehneet asiasta helpompaa. Päinvastoin: mietin vieläkin pidempään ja hartaammin. Haavemaailmassa lääkkeet eivät olisi osana koululaisteni aamu- ja iltapalaa. Toistaiseksi haavemaailma on juuri sitä: haave. Mutta haaveitahan pitää ihmisellä olla.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/?fref=ts

Tärkein Duuni

Kuvankaappaus 2017-1-13 kello 18.21.43

Ruuhkajunassa, matkalla töistä kotiin, perjantai-iltapäivänä, viereisellä penkkirivillä istui pieni hermostuneen näköinen poika. Hän yritti soittaa puhelua useampaan kertaan, ilmeisesti äidilleen. Lopulta hän sai yhteyden toimimaan siinä määrin, että kertoi menevänsä yöksi kaverilleen. Kaverilleen, josta hänen äitinsä ei keskustelusta päätellen ollut kuullut aiemmin. Keskustelu oli lyhyt ”menen sinne ja sinne, sen ja sen luokse”. Piste.

Poika vaikutti hermostuneelta. Hän ei ollut pukeutunut säätilan vaatimalla tavalla. Hänellä oli päällään huppari, ja ohut takki. Hänen vasen jalkansa vatkasi hermostuneesti samalla, kun hän näppäili puhelintaan hermostuneen näköisenä. Hetken kuluttua oma puhelimeni piippasi. Viesti mieheltä: ”missä Eliaksen uimahousut”. Heillä oli tiedossa kahdenkeskinen uimareissu, heti kotiutumiseni jälkeen. Teki mieli kaapata viereisellä penkkirivillä matkustava poikalapsi kainaloon, ja sanoa ”hei, lähde miehen ja Eliaksen kanssa uimaan. Menkää sen jälkeen ranskalaisille ja sitten menet omaan kotiin yöksi. Jos tuntuu, ettet halua mennä sinne, jää meidän sohvallemme.” En sanonut mitään. Jäin pois junasta. Pojan jatkaessa matkaansa, yhä hermostuneen oloisena, sinne äidille tuntemattoman kaverin luokse…

Tunnen arjessa niin suurta riittämättömyyttä, mitä tulee tähän maailman tärkeimpään duuniin: Äitinä olemiseen. Miten saan soviteltua yhteen palapelin palaset, joista yhdessä työnantaja toivoo sinun viettävän työpaikalla noin kahdeksan tuntia päivässä, siihen lisänä työmatkat, joihin hurahtaa heittämällä tunti. Per suunta. Viettämään laatuaikaa elämäni tärkeimpien miesten kanssa, pesemään pyykkiä, täyttämään reissuvihkoja, miettimään minne kevään jäljiltä on tullut jemmattua luistimet, tekemään kouluun Eliaksen itsearvioinnit hänen kanssaan. Sekä samalla ottamaan aikaa projektille ”painoa alas” (bikinikuntoon-projektit on haudattu jonnekin samaan paikkaan, kuin ne viime keväänä jemmatut luistimet…). Olen nähnyt painajaisia siitä, että Elias on unohdettu iltapäiväkerhoon (kiitos taksikyytien tätä stressimomenttia ei todellisuudessa ole olemassa), samalla kuin Sampun päiväkodin täti ilmaisee huolensa, koskien ”hektistä arkeanne”. Toistaiseksi palapeli on pysynyt jotenkuten kasassa, ja päiväkodin tädit eivät ole ilmaisseet huoltaan muusta kuin siitä, että emme taaskaan muistaneet ostaa Sampulle uusia päiväkotitossuja.

Siellä junassa, siinä pienessä hetkessä, viereisen penkkirivin keskustelua kuunnellessa, riittämättömyyden tunne karisi harteiltani jossain määrin. Elias, Topo ja Samuel: olen heittämällä, mennen ja tullen ”natsimutsi”: Koska lupaan, kautta kiven ja kannon, että sitä päivää ei tule, kun me käymme huonon puhelinlinjan kautta keskustelua, jonka aikana joku minun elämäni tärkeimmistä asioista kertoo viettävänsä yönsä kaverinsa luona, jota en tunne. Emme ainakaan, ennenkuin ikää on mittarissa täysi-ikäisyyden verran. Lupaan, että ei hetkeen tule vastaan päivää, tai iltaa, jolloin ylipäänsä suuntaatte kylään kaverin luokse, josta en ole ikinä kuullutkaan. Sori pojat, näin se vain menee…

Samalla, pimeässä iltapäivässä, täydessä ruuhkajunassa tunsin jonkinlaista helpotuksen tunnetta siitä, että kahdella lapsellani on kehitysvamma: Kiitos kehitysvamman Eliakselle viikonlopun tärkein juttu on se, että pääsee miehen kanssa uimaan. Topolle se, että hän saa iPadiin virtaa, kylpyyn lämmintä vettä ja purkillisen vihreitä, ällöttävän eines-sipulille haisevia sipsejä. Saan pitää heidät näköpiirissäni, välillä hieman haparoivien, mutta kuitenkin suurella määrällä äidinrakkautta höystettyjen kanaemon siipieni suojassa.  Samalla saan lisää aikaa valmistautua siihen, että edessä on Sampun kanssa matseja yökyläilyistä ei niin tuttujen kavereiden luona, kotibileistä ja siitä, että maailman magein juttu ei ole enää pelata äidin ja isän kanssa ”Akrikantähteä” arki-iltana…

Hektisen viikon jälkeen tämä viikonloppu on täysin pyhitetty duuneista tärkeimmälle: triolleni. Sekä sille isoimmalle miehelle, joka omalla panoksellaan saa sen välillä mahdottomankin tuntuisen palapelin pysymään kasassa. Niin ja tietty pyykinpesukoneelle. Sekä niiden kadonneiden luistinten etsintään… Sekä lupaukselle siitä, että hektisen arjen keskellä en unohda, mikä on duuneista tärkein.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/?fref=ts