Kuukausittaiset arkistot: marraskuu 2016

EI NY, ÄLÄ NY SARI

Olemme eläneet pienessä kunnassa, jota vaivaa ”pienen kunnan syndrooma”. Sitä vahvisti se, että edellisen vaikeavammaisen ja pitkäaikaissairaan lapsen ja meidän erityislapsemme syntymisen välissä oli monia elettyjä vuosia välissä. Eli tarkoitan tällä sitä, ettei palveluja ollut eikä niitä oltu valmiita järjestämään, enkä niitä osannut edes pyytääkään. Ja jos jossakin kuntoutuksessa olin jotain kuullut, jonka esitin kotiuduttuamme sosiaalihuollon henkilöstölle, niin vastaus oli, että ”ei ny, älä ny Sari”. Ja tuoreena erityislapsen äitinä asian yleensä jätin sitten tuohon.

sarin_kuva

Yhden pojan palvelut koottuna yhteen tauluun.

Keskussairaalassamme 16 vuoden aikana kaikki, siis ihan kaikki sujui mallikkaasti. Vaikea/syvä kehitysvamma. Vaikeahoitoinen epilepsia. Raajojen virheasennot ja neliraajahervottomuutta. Lonkkaluksaatiot. Hamstring-kireydet nivusissa ja polvitaipeissa. Rintarangan skolioosi. Lantion seudun ja polven rasitusmurtumat. Osteoroporoosi. Kuulovamma. Näkövamma. Hermovaurio. Infektioastma. Vesirokko keuhkoissa. Veren hyytymishäiriö. Helmiäiskasvaimen leikkaus kaksi kertaa. Reisiluunpään muotoilua. Lukuisat keuhkokuumeet ja muut keuhkoinfektiot. Ravitsemusavanne. Piilokivekset. Suolen toimimattomuus. Lukuisat korvatulehdukset, vuotavat reikäiset korvat, lukuisat putkitukset. Syömättömyys. Ravitsemus. Liikkumattomuus. Puhumattomuus ja kommunikointikyvyn puute. Veren hyytymishäiriö. Siis täysin autettava ja huollettava ympäri vuorokauden. Apuvälineet. Lääkkeet. Terapiat. Kuntoutukset. TikoTeekki. Ainainen tienpäällä reissaaminen. Eri palaverit eri ihmisten kanssa. Kuntoutussuunnitelmat, palvelusuunnitelmat, ehot, hojksit. Ohjaukset kotona ja koulussa jne. Ja tässä tuoksinnassa on tullut myös tutuksi Tays ja Hyks, niin ja kuoleman porttejakin on kolkuteltu. Mutta, ennen kaikkea, jos jotain asiaa on ollut, eikun puhelin käteen ja soittamaan, niin vastauksen on saanut vuorokauden sisällä. Siinä oli ja on asennetta!

Tultuamme maagiseen varhennettuun oppivelvollisuusikään totesimme, että alueellamme oli joskus joku viisas tehnyt sellaisen päätöksen, että kuntoutussuunnitelman teko siirtyy erityisneuvolaan, ja siitäkös ilo repesi. Tänä päivänäkin mietin ja ihmettelen, että miksi? Koska lapsellani oleva kehitysvammadiagnoosi peittyi eri hoidettavien vammojen ja sairauksien alle, ja tätä osaamista ja tuntemista ei erityisneuvolassa ollut. Tämä johti siihen, että äireen piti jakaantua kahtaalleen. Kerran vuodessa saimme kutsun erityisneuvolaan, jossa oli joka kerta uusia asiantuntijoita, joille sain kertoa tarinamme uudelleen ja uudelleen, ja aina saimme kuulla, ettei kentällä olevien terapeuttien lausunnot ole tavoittaneet heitä jne. Vanha kuntoutussuunnitelma kerkisi mennä umpeen, kentällä olevat terapeutit hoputtivat, etteivät voi odottaa ja ottavat uudet asiakkaat tilalle jne. Mutta Kelaa on kiittäminen myös näiden 16 vuoden aikana. Hylkäyksiä ei ole tullut, päinvastoin olen saanut kiitosta lomakkeiden asiallisesta täyttämisestä, ajoissa asialla olosta jne. Jopa parikin kertaa, kun erityisneuvola ei ole lausuntojaan saanut tehdyksi, Kela on tehnyt omatahtoisesti erillispäätöksen terapioista, kun ovat katsoneet lapseni tarvitsevan yhtäjaksoista terapiaa. Samoin koulumaailmassa oli vuosikymmenten takainen tapa, ettei vammainen lapsi kuulunut oman kunnan koulutoimen ja oman ikäluokkansa piiriin, hänet oli erotettava sieltä lastensuojelulla uhaaten kymmenien kilometrien päähän poissa silmistä, poissa mielestä -mentaliteetilla.

Matkamme varrella olemme tavanneet lukuisia eri alan lääkäreitä, sairaanhoitajia, kuntoutusohjaajia ja terapeutteja. Avokuntoutuslaitoksia. Takseja ja ambulanssikuskeja. Kelan ja sosiaalihuollon virkailijoita. Apteekin henkilökuntaa. Seurakunnan väkeä. Eri vammais- ja potilasjärjestöjen ihmisiä. Hoiva-ala palveluja tuottavia yksityisyrittäjiä. Päiväkodin henkilökuntaa. Erityiskouluja henkilökuntineen. Ja presidentinkin olemme tavanneet.

Palatakseni kirjoittamaani otsikkoon alkuvuosina, kun erityislapsen elämää oli eletty muutama vuosi, siinä oppi väkisinkin huomioimaan kaikenmoista. Mm. muuttamaan omia asenteitaan ja ennen kaikkea ajattelemaan asioita useammasta eri näkökulmasta.

Minulle syntyi seuraavanlainen visio joka mielestäni pikku muutoksin sopii toteutettavaksi kaikenikäisille ihmisille jotka ovat saaneet jonkin diagnoosin ja tarvitsevat kotiuduttuaan toisen ihmisen huolenpitoa ja hoivaa. Mutta, käytän tässä esimerkkinä lasta.

Diagnoosin saatua sairaalasta huoltajat saavat monenlaista ohjausta sairaalan henkilökunnalta – mm. lääkäriltä, hoitajilta, kuntoutusohjaajalta, terapeuteilta ja sosiaalityöntekijältä. Kun kotiutus tapahtuu, pitäisi lähteä kehittämään kotona pärjäämisen mahdollisuuksia. Sairaalasta joku edellä mainitsemani henkilö olisi koonnut ”tiimin”,  johon kuuluu sairaalan joku ammattihenkilö sekä asuinkunnan sosiaalityöntekijä ja esim. terveydenhoitaja. Lähdetään kartoittamaan kodin tarpeita ja kehittämään mahdollista verkostoa. Löytyykö sukulaisista tai naapurista henkilöitä, jotka uskaltaisivat ottaa vastuun hoidettavasta tai hoidettavan muista perheenjäsenistä, esim. sisaruksista? Ja jos näitä ei löydy, niin sitten asia siirtyy sosiaalihuollon ratkaistavaksi.

Kun verkosto on löytynyt sairaan ja tai vammaisen lapsen ympärille tällöin nimetty ”tiimi” oheistaa ja opastaa verkoston tämän perheen tarpeille, joka takaa huoltajille vapaa- ja lepohetkiä sekä lapsen mahdollisille sisaruksille mahdollisuuden osallistua kodin ulkopuolisiin sosiaalisiin tapahtumiin varsinkin, jos vanhemmilla menee kaikki aika erityislapsen hoivaamiseen.

Kun erityislapsi kasvaa, samalla myös tämä ”tiimi” muuttuisi. Kun tullaan päiväkoti-ikään, esikouluikään, kouluikään jne., aina vanhemmasta päästä tiimiä joku jää pois ja tilalle tulee uusi sen hetken/ajan asiantuntija. Mutta sosiaalityöntekijä ja terveydenhoitaja pysyvät aina mukana. Terveydenhoitaja vie lapsen terveystiedot neuvolan kautta terveyskeskukseen ja kouluterveydenhuoltoon ihan siitäkin syystä, että nämä tiedot pakkaa kuntatasolta jäädä pois jos lapsi on intensiivisesti keskussairaalan asiakas/hoidettava. Sosiaalityöntekijä olisi aina askeleen edellä esim. vammaispalvelujen tarpeesta perheessä, eli tällöin vanhemmilta jäisi rautalangan vääntäminen asuinkuntansa byrokratiassa pois, eikä tarvitsisi hommata lakikirjaa. Tällöin mahdolliset yksilölliset palvelut olisivat heti saatavilla, kun niitä tarvitaan.

Niin, siis tälläistä ”tiimiä” ehdotin perustettavaksi kuntaamme. Tämä olisi ollut ennaltaehkäisevää työtä kokonaisvaltaisesti erityislapsen perheen jaksamiseen. Tämä olisi edesauttanut matalan kynnyksen toimintaa ja vähentänyt luukuttamista. Tämä olisi..mielestäni..helpottanut kaikkien osapuolten toimintaa, elämää, palvelujen suunnittelua ja kehittämistä ja varsinkin, kun oli pienestä kunnasta kysymys. Mutta, ketään virkamiestä ja päättäjää ei asia kiinnostanut, vastaus oli tuo otsikkoni eli : Ei ny, älä ny Sari!

Sari Riskumäki Omaishoitaja

Erityisiä Ihmisiä

Topias

Laatikoita siivotessa tuli vastaan valokuva. Päiväkotikuva Toposta. Koska mieli on armollinen, tai sitten eräällä on hieman huono muisti, en osaa sanoa kuinka vanha Topo on kuvassa. Villi veikkaus on 4-6 vuoden ikäinen. Hän hymyilee kuvassa. Kuvaa katsoessa alkoi itseäkin hymyilyttämään, mikä söpöliini! (äiti-ihmisen puolueeton mielipide…). Sitten muistin miksi Topo hymyilee…

Poikien erityisyyden myötä olemme kohdanneet elämässämme hyvin erityisiä ihmisiä. Ensimmäinen kosketukseni vammaispalveluun oli aivan mieletön. Mietin mielessäni, että miksi muut vanhemmat napisevat, kun on niin hankalaa. Siis meillähän kaikki sujuu, kuin tanssi. Ensimmäinen ”vammaispalvelutätimme” oli ihana täti-ihminen. Joka jaksoi kuunnella, neuvoa, auttaa ja oli tavoitettavissa. Vuosia, ja muutamaa muuta ”vammaispalvelutätiä” myöhemmin aloin ymmärtää, miksi välillä vammaispalveluita kritisöidään. Ei se ole aina niin helppoa. Olen vuosien myötä oppinut taistelemaan, tappelemaan, ja olemaan liian tiukkis. En ikinä unohda meidän ensimmäistä vammaispalvelutätiämme. Oli ilahduttavaa huomata, että mekin olemme jääneet hänen mieleensä. Törmäsimme toisiimme vuosia asiakassuhteen päättymisen jälkeen. Sain jättimäisen halauksen ja iloisen kysymyksen ”poikien äiti, mitä teille kuuluu? Olen ajatellut teitä. Minulle jäät aina muistoihin poikien äitinä”.

Poikien päiväkotiryhmän ihania tätejä emme tule unohtamaan koskaan. Katraamme on saanut olla heidän hellässä huomassaan yksi toisensa jälkeen. Päiväkodin tädit ovat olleet elämässämme jo pian kahdeksan vuoden ajan. Kun huomaan työpaikalla, että sateenvarjo on hukassa ja laitan päiväkotiin viestiä ”sateenvarjo taisi jäädä teille, laitatteko sen Sampun reppuun. Ihme etten ole hukannut vielä yhtään lapsistani”, saan kannustavan vastauksen ”sateenvarjo repussa. Päiväkodille jäänyttä omaisuutta ei lasketa hukatuksi”. He ovat istuneet palavereissa Lastenlinnassa vakuuttamassa lääkäripataljoonalle, että oikeasti Topon elämä on todella rankkaa, ja hän voi todella huonosti. Kun me vanhemmat olimme uupumuksen partaalla ja tarvitsimme vähän lisätsemppausta, jotta osaisimme tarpeeksi ponnekkaasti saada sanotuksi, että Topon kanssa tarttis tehdä nyt jotain. Kun Topo lähti kouluun häntä muistettiin päiväkodin mehuhetkessä omalla ruusulla, sekä pullalla. Hän kun ei jaksanut osallistua isoon kevätjuhlaan, jossa muita eskarilaisia muistettiin ruusuin. Mehuhetken ajan Topo pötkötti tyytyväisenä, ruusu vieressään, pullaa syöden, päiväkodin tätien kahvihuoneessa. Äitiä vähän itketti. Siinä se on: tuleva koululainen. Meidän pikku buddha, eskariruusun kanssa. Ajatus siitä, että ehkä tämän kevään jälkeen joudumme jättämään hyvästit tädeille, surettaa. Se on vissi, että miehen, minun ja poikien sydämiin tädit jäävät asumaan ikuisiksi ajoiksi.

Niin ja se valokuva… Tuskailin joskus ”meidän puheterapeutillemme” (puheterapeutti, joka on ollut jonkun pojistamme pute viimeiset kahdeksan vuotta), ennen päiväkotikuvausta, että mitä iloa Topoa on edes kuvauttaa. Hän on näyttänyt joka ainoassa ryhmä- ja yksilökuvassa niin surkealta ja itkuiselta, että itselle tulee vain paha mieli. Tämä puteista paras oli päättänyt, että nyt siitä pojasta hommataan hymyilevä kuva, vaikka millä ilveellä. Käyttäen puheterapia-ajastaan osan siihen, että viihdytti kuvausvuorossa ollutta Topoa iPadilla. Saaden ainakin hetkellisesti pojan kasvoille hymyistä suloisimman. Tämän puteista parhaimman saamme toivottavasti pitää kuvioissa vielä puolentoista vuoden ajan, kunnes Sampun koulutaival alkaa. En uskalla ajatellakaan vielä luopumisen tuskan määrää, kun sitten joskus koittaa aika, kun istumme alas tekemään sitä vihonviimeistä yhteenvetoa. Mutta hänkin jää sydämiimme. Ja jääkaapin oveen jää se päiväkotikuva, jossa Topo hymyilee.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

Kolme Kaurista

Kuvankaappaus 2016-11-20 kello 12.57.13

Roopen kanssa tallatessa lähitienoot ovat tullee harvinaisen tutuksi. Samoin, kuin lähitienoon eläimistö: pitäen sisällään tietenkin lähitienoon koirakaverit. Sekä ne villimmät eläimet. Kesän taittuessa syksyyn, sain Eliaksesta ja Sampusta seuraa monen monelle lenkille, houkutuksena: kauriit! Kaksikko oli luotettavilta tahoilta (äiti-äiti-äiti) kuullut, että sellaisiin saattaa iltalenkkien tiimellyksessä törmätä…

Välillä on viikkoja, kun tuntuu, että mistään ei oikein tule mitään. Langat eivät pysy käsissä, vaikka kuinka yrittää. Tämä on ollut todellakin sellainen viikko. Vaikka mitään järisyttävää (lukuunottamatta yhtä liukastumista ja siitä seurannutta pikaista ensiapukeikkaa, jota en edes laske hirvittävän järisyttäväksi) ei ole tapahtunut, olen rypenyt pohjamudissa.

Asioiden pitäisi periaatteessa olla hyvin: Olimme Sampun kanssa (vaihteeksi) Linnassa tekemässä tehtäviä. Ne menivät hyvin. Palaute oli hienoa. Topo oli tilapäishoidossa ja siellä meni todella hyvin. Eliaksen yöt ovat jossain määrin rauhoittuneet viimeisimmän epilepsialääketitrauksen jälkeen. Vastaanotin opiskelupaikan, kirjoitin työhakemuksen, sain kutsun videohaastatteluun, tein videohaastattelun ja sain kutsun työpaikan toisella haastattelukierrokselle. Vietin kympin aamupäivän syöden ja kuohuvaa, kahvia ja appelsiinimehua särpien, ystävän kanssa.

Silti olen stressannut asioita, niin että rintaan sattuu. Siis ihan oikeasti rintaan sattuu. Kaikkein typerintä tässä ehkä on se, että olen stressannut asioita, joita ei todellakaan pitäisi tässä maailmassa stressata. Kuten:

- Työpaikkaa. Jossa siis työskentelen enää neljä viikkoa. Kuinka fiksua stressaamista? Skaalalla nollasta yhteen jossain älyttömän typerää-hujakoilla

- Pyykinpesua. KYLLÄ! Oikeasti! Sitä että vihaan pyykinpesua, en halua ”harrastaa” sitä joka ilta. Mutta tässä huushollissa kylppäreiden siisteyden kannalta jokailtainen pesutoimenpide olisi suotavaa.

- Olen stressannut sitä, että painan noin neljä kiloa enemmän, kuin kaksi vuotta sitten: oksennustaudin jälkeen…

- Olen kruunannut itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, koska: Korppi. Ja en pelaa poikien kanssa joka ilta. Kirjojakin luen mieluiten sellaisia, joissa on noin 24 harvakseltaan kirjoitettua sivua

- Olen tuskastellut miehelle siivotonta kotia. Miehen todetessa, että a) ei täällä niin pahalta näytä b) sellaista se on: koska kolme poikaa ja koira.

Eräänä iltana, ollessani Roopen kanssa iltalenkillä, sain päälle ennen näkemättömän stressivaihteen. Saatoin tirauttaa pari ”että ottaa pannuun”-kyyneltä. Johtuen siitä, että oli noh, ne työhuolet. Ja sitten hävetti, kun työviikko meni plörinäksi a) omien koulujuttujen b) Sampun Linnakeikkojen c) meidän yleisen elämän vuoksi. Sen lisäksi harmitti se, että en ole viime aikoina (lue koskaan…) urheillut viisi kertaa viikossa, pyykitkin odotti koneessa pesua. Tuolla hetkellä kannoin syyllisyyttä kaikesta tässä maailmassa. Mietin hetkellisesti, että miksi jaksaa aina vain hymyillä, tsempata, porskuttaa eteenpäin. Koska elämässä sattuu liukuhihnalla kaikkea ikävää, johon et itse voi vaikuttaa. Pitäisi vain pukeutua verkkareihin ja jäädä kotiin murehtimaan: elämää.

Tuolla sekunnilla, kun olin päässyt niin lähelle pohjamutia, kuin suinkin mahdollista, kuului metsästä rysähdys. Ja siitä, aivan Roopen ja minun edestä, metsätien yli, pimeässä illassa, loikki kolme metsäkaurista. Kauniisti peräkanaa. Silloin tajusin: että jaksan, koska: pojat. Perhe. Meidän poppoo. Kauriit tulivat antamaan meille merkit. Minulle merkin: lopeta se rypeminen emäntä!

Sain aivan uudenlaista puhtia iltalenkkiin, riensin kotiin kertomaan kauriista miehelle ja pojille. Kerrankin mies ei pitänyt merkkejäni maailman luokan huuhaana, vaan oli samaa mieltä asiasta: kolme kaurista olivat merkki, siitä että kyllä se siitä… Huonon viikon jälkeen tulee parempi sellainen.

Tänään lähdemme Eetun, Sampun ja Roopen kanssa illalla katsomaan, näkyisikö niitä kauriita siellä samoilla kulmilla. Uskon, että saan kauriiden avulla kiristettyä halutessani itselleni lenkkiseuraa melko monena tulevana iltana.

Mitä tulee stressiin:

- pyykkikone pyörii, puhdasta pyykkiä pitäisi kaapittaa. Tajusin, että kyllähän mieskin auttaa, kun vaan tajuaa pyytää… Jokatapauksessa vihaan yhä puuhaa.

- Stressaan yhä sitä työtä, joka loppuu aivan pian. Niin että ajoittain rintaan sattuu. Stressaaminen on typerää! Tajuan asian ja toivon, että sitten neljän viikon kuluttua, viimeistään, kivi vierähtää sydämeltä. Alistun siihen, että seuraavat neljä viikkoa: luultavasti jatkan stressaamista.

- Olemme pelanneet Sampun kanssa joka ilta pingviinipeliä ja lukeneet Eliaksen kanssa lyhyitä kirjoja. (niitä joissa on max 24 sivua harvakseltaan kirjoitettua tekstiä). #korppi

- Stresssaan sitä neljää kiloa. Mutta hei; olen nainen ja kai tämä jotenkin kuuluu siihen naispakettiin

- Ensi viikolla ei pitäisi olla yhtään Linna-arviota, joten ehkä työviikkokin on vähän kokonaisempi. Noh, lukuunottamatta yhtä työhaastattelua… Mutta sehän on oikeasti vain positiivinen ongelma.

- Yritän ajatella zenmäisesti jotenkin tyyliin ”sotkuisessa kodissa asuu onnellinen perhe”. En ole ihan päässyt vielä ajatuksen ytimeen, mutta ehkä pikkuhiljaa?

 https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

Kirje Eliakselle

 

Kuvankaappaus 2016-11-8 kello 18.14.38

Rakas Elias,

Toivon ja itseasiassa uskon, että jonakin päivänä osaat itse lukea tämän tekstin.

Melko tasan 11 vuotta sitten sinä teit minusta äidin. Synnyit yhdeksän (pitkää) päivää lasketun ajan jälkeen. Olit maailman helpoin vauva. Nukuit hyvin, kasvoit hyvin, olit tyytyväinen, koko suvun silmäterä. Olin aivan hullaantunut sinusta, ja äitiydestä.

Kun oli aika siirtyä maitolinjalta oikeiden ruokien maailmaan, kohtasimme ensimmäiset isommat haasteet. Ruoka ei maistunut. Ei ikinä. Lounastuntikäsitteestä tuli, noh: lounastunti. Me istuimme tunnin ruokapöydän ääressä, viisi kertaa päivässä. Stressasin, olin vihainen, olin surullinen: miten syöminen voi olla näin vaikeaa. Silloin, jos olisin tiennyt, miten reippaasti syöt tänä päivänä kaikkea, jota eteesi lautaselle laitetaan, olisin voinut huokaista helpotuksesta. Nyt ruokaongelmat ova yksi elämässäsi ylitetty ja ohitettu hidaste.

Syömisen lisäksi alkoi äidin elämään hiipiä pikkuhiljaa muutakin pohdittavaa: miksi kävely antaa odotuttaa itseään? Mikset osaa juoda nokkamukista, kun sen homman taitavat jo monet paljon pienemmätkin tyypit. Olenko tehnyt jotain äitinä liikaa, liian vähän, tai jättänyt jopa tekemättä kokonaan. Olenko minä pilannut minun täydellisen vauvani?

Kun oli vasta vauva, sait riesaksesi epilepsian. Ensimmäiset pari vuotta eilmme ihan hyvässä yhteisymmärryksessä sairautesi kanssa; sinä sait lääkkeet aamuin ja illoin, kohtaukset ymmärsivät enimmäkseen jättää sinut rauhaan. Kunnes… Kun olit kaksi ja puoli vuotias, kuumeen yhteydessä pienet kätesi ja jalkasi alkoivat nykiä. Siitä päivästä alkoi uudenlainen ajanjakso elämässämme.

Onneksi puheistasi päätellen, sairaalareissuista, joita on takana monia, ei ole jäänyt ikäviä muistoja. Muistelet enimmäkseen sitä, kun sait sairaalasta Angry Birdsin ja miten sairaalassa sai katsella niin paljon Tuomas Veturi dvd:tä, kun vain halusi. Lukuunottamatta aivan pahimpia aikoja ja hieman vääriä lääkekokeiluja, olit melkeinpä liiankin helppo potilas.

Yhdellä niistä monista sairaalareissuista meille vanhemmillesi kerrottiin, että sinulla on kehitysvamma. Olin tuon reissun jälkeen hetken aikaa hirvittävän surullinen. Siksi, että tiesin, että ainakin jollain asteella diagnoosi tulisi muuttamaan elämäsi suunnan. Surin kovasti myös sitä, että minun esikoisellani on kehitysvamma. Kunnes lopulta, onneksi, ymmärsin, että minun
rakas Elias, oma esikoiseni, on ihan sama poika, kuin aiemminkin. Kaikin puolin erityinen lapsi.

Nyt olet tosiaan jo paria päivää vajaa 11 vuoden ikäinen. Opettelet kirjoittamista ja lempiaineesi on matematiikka. Sinulla on kaksi pikkuveljeä, sekä musta pieni koira, jonka nimi on Roope. Rakastat yhä Tuomas Vetureita, ja niitä löytyy jälleen toivomuslistalta. Olet kutsunut syntymäpäivillesi neljä parasta ystävääsi. Olemme tilanneet juhliin suklaakakkua ja sen lisäksi tarjoilemme ranskalaisia; koska rakastat eniten maailmassa suklaata ja ranskalaisia.

SInun elämäsi ei ole aina ollut ollenkaan niin helppoa, kuin äitinäsi olisin toivonut. Mutta ikinä et ole valittanut turhasta. Olet supermies-idolini. Sinulla on maailman kultaisin sydän. Juuri viime viikolla bongasin sinut karkkihyllyjen luota lauantaikarkkeja ostamassa, kädessäsi iso suklaalevy. Kun huomautin, että noin isoja karkkeja ei voi ostaa, katsoit minua, kasvoillesi levisi hymy ja sanoit ”mutta äiti, tämä on sinulle, kun sinä tykkäät tästä”.

Olet maailman paras isoveli. Ihan oikeasti. Olisin pienenä tyttönä antanut lempinukkeni tuollaisesta veljestä. Kyllä: osaat ottaa yhteen, riidellä ääneen, varastaa salaa ipadin, mutta enimmäkseen olet yksinkertaisesti vain isoveljistä paras. Pidät huolta, pidät puolia, ja muistat joka päivä näyttää veljillesi, miten tärkeitä he sinulle ovat. Muistat kertoa uudelle lääkärille, että sinulla on pikkuveljet: Sampu ja Topias. Sekä pieni musta koira, jonka nimi on Roope.

Luulen, että sinusta tulee isona joko eläinten- tai lastenhoitaja. Tai sitten hieroja. Koska olet ilmiömäinen pienten lasten, ja eläinten kanssa. Hieroja siksi, että sinulla on taikakädet. Kun pötkötän työpäivän jälkeen hetken pitkälläni, tule usein hieromaan otsaani tai hartioitani. Kysyt ”helpottaako äiti” ja vastaan aina ”kyllä, tuntuu tosi hyvältä. Sulla on Eetu taikakädet”. Kun sanoin yksi aamu sivulauseessa, että olin nähnyt painajaisia, toivoit illalla, että äiti näkisi yöllä hyviä unia: kuusta ja tähdistä. Ennenkuin juokset aamulla pihalla odottavaan taksiin, huikkaat ovelta ”hyvää työpäivää, pidä hauskaa äiti”, sekä kysyt iltapäivisin ”oliko kivaa äiti, mitä söit töissä äiti”. Huolehdit hammaslääkärireissun jälkeen, että muistihan hammaslääkäri antaa äidille tarran. Usein kaivat repustasi yllätyksiä. Ne ovat pieniä piirustuksia tai kirjoitelmia. Laitamme ne jääkaapin oveen… Josta ne yön aikana saattavat mystisesti kadota ”yllätysten hautuumaalle”. Jotta siihen jääkaapin oveen saataisi lisää tilaa uusille yllätyksille.

Elias, Eetu, 11 vuotias Esikoiseni: olen hirvittävän ylpeä sinusta! Olen hirvittävän ylpeä siitä, että saan olla äitisi. Olet suurisydämisin henkilö, kenet tiedän. Enkä suin surminkaan voi ottaa itselleni kunniaa siitä, että olisin osannut pojastani noin lempeän ja suurisydämisen miehen alun kasvattaa. Ei… Kyllä se on niin pääin, että kiitos sinun, minun sydämeni on suurempi ja minusta on tullut lempeämpi. Kiitos Elias, Eetu, 11 vuotias Esikoiseni, että olet avannut minulle äitiyden lisäksi portit aivan uudenlaiseen maailmaan. Koska sen jälkeen elämäni ei ole ollut enää entisenlaista. Enemmän, kuin mitään toivon, että maailma kohtelisi sinua tässä elämässä yhtä hyvin, kuin sinä olet kohdellut maailmaa. Olet äidin rakas!