Kuukausittaiset arkistot: syyskuu 2016

Toisella kierroksella

Kuvankaappaus 2016-9-26 kello 17.57.09

Noin 40 % prosenttia ensimmäisistä solmituista avioliitoista päättyy eroon. Prosentti on korkeampi perheissä, joissa on pitkäaikaissairaita tai vammaisia lapsia. Sanotaanko, että prosentit eivät olleet puolellamme, kun meistä vuonna 2005 tuli ensimmäisen kerran vanhempia. Silti jaksoimme painaa rinta rinnan vanhemmuuden taivalta lähestulkoon kymmenen vuoden ajan, ennen kuin kamelin selkä napsahti poikki. Otimme aikalisän. Joka tuolloin ei ihan kulkenut aikalisä-nimikkeellä.

Pimeänä syksyisenä iltana laitoin lähimmille ystävilleni viestin ”me ollaan erottu”. Seuraavat viikot istuin sohvannurkassa läppäri sylissäni etätöitä tehden. Rään ja kyynelten sekoittuessa yhdeksi isoksi noroksi kasvoillani. Yhtenä hetkenä itkin sitä, että olen yksinhuoltaja, seuraavana sitä, että olen eronnut: ei ole puolisoa, olen yksin. Kolmantena hysteerisen itkunpuuskan aiheutti ajatus ”miten mä tulen pärjäämään”, kunnes kiukunkyyneleet polttelivat silmäkulmissani ajatellessani, että ”hitto, mehän pärjätään. Piste”. En ole eläessäni viettänyt niin paljon laatuaikaa trion kanssa kuin tuolloin. Istuimme illat pitkät olohuoneen lattialla pelaten, keittiönpöydän äärellä askarrellen tai pannari- tai pullataikinaa sekoitellen. Halusin, että he saavat olla onnellisia, onnettomien tapahtumien keskellä. Iltaisin, kun talo oli hiljentynyt, iski pelko. Pelkäsin takapihan pimeää metsää, putkien ääniä ja ennenkaikkea: seuraavaa päivää.

Viikkojen vieriessä kyyneleet, jotka polttelivat silmäkulmissani, olivat enimmäkseen niitä ”mähän pärjään”-vimman kyyneleitä. Olin mielessäni alkanut rakentaa elämää naisena, jonka elämään ei kuulu puolisoa. Suunnitellut mielessäni sen, miten trion elämä järjestetään. Niin että heillä on kumpikin vanhempi vahvasti läsnä elämässä. Olin oppinut käyttämään kauppakassi-palvelua ja suunnittelemaan arkea seuraavaa kahta tuntia pidemmälle. Elämä alkoi löytää jonkinlaiset uudet uomansa. Uomat eivät olleet sellaisia, joita olisin elämääni halunnut, mutta ne tuntuivat muutaman viikon makustelun jälkeen jo hieman vähemmän pelottavilta.

Mitä meille tapahtui? Suru. Pelko. Ahdistus. Meidän elämämme tärkeimmät asiat sairastuivat, voivat aina vain huonommin. Helppohoitoisesta imeväisikäisen paikallisalkuisesta epilepsiasta tuli sairaus, joka valvotti, pelotti, teki mielen pohjattoman surkeaksi. Kerta toisensa jäkeen. Se teki elämästämme sellaisen , että söimme, joimme ja hengitimme pelkoa, toivottomuutta, unettomuutta. Silloin sitä joko hitsautuu entistä tiiviimmäksi yksiköksi puolison kanssa. Tai: kadottaa toisensa. Me kadotimme toisemme: pikkuhiljaa, vähä vähältä, vuosien saatossa. Meistä tuli yksi pariskunta lisää, joka joutui sille ”eivät onnistuneet”-listalle. Yksi numero lisää erolukuihin.

Vuosi tapahtuneen jälkeen istun aurinkoisen syyspäivän alkuiltana meren rannalla. Vieressäni istuu Hän. Mies. Se jonka kanssa otimme aikalisän, erosimme kertaalleen. Me istumme siinä vierekkäin, tietäen, että virheitä tehdään jatkossakin, mutta että suurimmista virheistä olemme oppineet. Niitä virheistä suurimpia yritämme vältellä. Me istumme siinä, koska me toisen kerran valitsimme toisemme. Emme valinneet olla vain yhdessä äiti ja isä triolle, vaan valitsimme  ennenkaikkea olla myös puolisoita, ystäviä, olkapäitä, toinen toisellemme.

Olen saanut yhteenpaluumme jälkeen kuulla onnittelujen lisäksi myös toisenlaisia kommentteja: ”mä tein saman jutun, ei siitä enää tule mitään”, ”ei pidä hätiköidä ensimmäisellä kierroksella, niin ei tarvitse päätyä tuollaisiin ratkaisuihin”. Ne lauseet satuttavat. Samalla tiedän, että ne ovat totisinta totta. Mutta haluan uskoa, että me uhmaamme kaiken maailman mahdollisia todennäköisyyslaskelmia ja oikeasti eläkepäivinä istumme jossain lämpimämmässä paikassa, meren rannalla, kauniina syysiltana tietäen yhä, että vierellä on juuri se oikea ihminen. Että näin sen pitääkin mennä. Olemmehan me aiemminkin uhmanneet todennäköisyyksiä; suuri tuntematon voi periytyä sataprosenttisesti. Nyt haluan uskoa, että toisella kierroksella voi onnistua.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

Stressin rinnalla

Kuvankaappaus 2016-9-12 kello 16.50.55

 

Viisi vuotta sitten, syyskuinen päivä oli juuri yhtä kaunis, kuin tänään. Oli alkuilta. Istuin taksissa. Isältäni tuli viesti ”kyllä teitä nyt koetellaan”. Olin matkalla Lastenklinikalle vauvani kanssa. Sen pienen tyypin, jonka olisi pitänyt kaikkien tilastolaskelmien mukaan pysyä terveenä. Tuolloin taksissa tilastolaskelmat olivat pettäneet meidät. ”Mikään ei periydy sataprosenttisesti”-lausahduksesta oli tullut ”mutta kaikki voi periytyä sataprosenttisesti”. Minun vauvani oli sairastunut. Minun kolmas vauvani oli sairastunut.

Kaksi kuukautta myöhemmin alkoivat vatsaongelmat. Mies kantoi apteekista kotiin käsikauppalääkkeitä, mikään ei auttanut. Siis muu, kuin hakeutua lopulta tohtorin pakeille. Joka kirjoitti reseptin vahvempiin vatsalääkkeisiin, ja totesi ”tuossa elämäntilanteessa, jos pää ei brakaa, niin joku muu paikka kyllä. Reagoit stressiin vatsallasi”. Tuosta päivästä lähtien pieni tabletti aamuisin on ollut ystäväni, suurimman osan ajasta. Olen opetellut elämään ilman leipää, ja valkoista viljaa, todennut ,että ah se niin hyvä suklaa onkin pahasta. Kuohuvaa ei kannata kitata, kuin lasillinen (tai ehkä kaksi) kerrallaan. Sekä kantapään kautta oppinut, että ilman lääkkeitä en pärjää.

Viisi vuotta myöhemmin istun lääkärin vastaanotolla. Olen edellisellä viikolla kuullut, että se pieni vauvani, joka on jo tomera nuori mies, on kehittynyt varsin hienosti samaa tahtia ikäistensä kanssa. Olen juhlistanut uutista kuohuvalla. Ehkä vähän myös suklaalla. Vatsalääkeresepti alkaa huudella viimeisiään. Tarvitaan uusi resepti. Kerron lääkärille, että käyn töissä, olen kahden lapsen omaishoitaja ja teknisesti kolmaskin lapseni lasketaan erityislapseksi, kiitos epäselvän puheen. Lääkäri kyselee lasten ikiä, ja toteaa ”eihän sua tuo elämä enää pitäisi stressata, etkö sä ole jo tottunut”. Kirjoittaa reseptin, sekä määrää liudan tutkimuksia.

Lähden lääkäristä pöllämystyneenä, kävelen työpaikalleni ja alan miettiä. Pitäisikö minun olla tottunut siihen, että kun Topo herää, emme tiedä mitä päivä pitää sisällään. Päivä voi alkaa iloisesti, Topon ollessa hyvällä tuulella. Päättyen siihen, että miehen kanssa istumme illalla voipuneina sohvalla, huokaillen ääneen ”ei tästä hemmetti tule mitään”. Topon päivän ollessa ehkä jotain muuta, kuin loistava. Sen ollessa hädin tuskin edes tyydyttävä. Olisiko meidän pitänyt tottua siihen, että lääkärin vastaanotolla kuulemme, että uusimmissakaan tutkimuksissa ei ole kaikista kommervenkeistä huolimatta löytynyt syytä poikien oireisiin. Jatkamme siis eloa ja oloa epätietoisuudessa.

Olisiko pitänyt tottua siihen, että kauniina, aurinkoisena, lämpimänä syyspäivänä, Topo istuu puistossa keinussa. Lippalakin ollessa syvällä päässä, hänen pidellen pienillä käsillä silmiään. Meidän vanhempien huutaessa kahdelle muulle veljelle ”nyt pitää mennä, Topolla on pää kipeä”. Olisiko kellon lyödessä kolmea yöllä, Topon ollessa ylhäällä, pitänyt tottua siihen ajatukseen, että tämä voi nyt olla sitten tätä: Yhtä valvomista. Viikkotolkulla putkeen.  Miettien, mistä nyt tuulee: epilepsia, kuun asento, alkava flunssa?

Istun jälleen lääkärin vastaanotolla. Tällä kertaa eri lääkärin. Eri asioissa. Seuralaisina Topo & Sampu. 20 minuutin jälkeen Topolla on mennyt hermo. Hän roikkuu oven rivassa kalpeana, huutaen aina vaan kovempaa. Sampu, jota ovat lääkäritilan lelut jaksaneet kiinnostaa noin puolen tunnin verran, roikkuu sylissäni, toistellen ”minä en jaksa enää, koska me mennään”. Yritän saada Topon huudon katkeamaan, Sampun tyytyväiseksi, samalla käyden lääkärin kanssa läpi oireita, nukkumisia, lääkityksiä ja ylipäänsä arjen tarpeita. Lopulta keskustelemme kaikesta mitä vuosien aikana on tapahtunut. Itku puskee silmäkulmista, vavisuttaen ääntäni. Sanon lääkärille ”vaikka Topolle nyt kävi noin, niin me eletään oikeasti onnellista elämää”. Lausahdus tulee sydämeni syvimmästä sopukasta.

Sille ”mahalääkärille” haluaisin sanoa, että ei, en ole oppinut elämään tätä elämää stressaamatta. En varmasti opikaan. Haluaisin nähdä sen ihmisen joka oppii. Haluaisin tietää, miten oppia kylmettämään sydämen, totuttamaan mielen ja kehon sille, että oma lapsi voi huonosti.  Nyt ja luultavasti aina. Mutta olen oppinut elämään tätä elämää niin, että päällimmäinen ajatus on kuitenkin onnekkuus, onnellisuus ja onni. Siitä mitä olen saanut kokea, siitä missä olen, ja siitä mitä saan olla. Vaikka sitten niiden vatsalääkkeiden avulla, stressin rinnalla.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/