Kuukausittaiset arkistot: elokuu 2016

Surun aikajana

Kuvankaappaus 2016-8-25 kello 16.20.51

Jos minulta olisi kysytty 10 vuotta sitten, että miltä näyttää erityislapsen äiti, olisin osannut kuvailla ja kategorisoida ko. naishenkilön samoin tein:

Elämäntarkoitus: omistautua erityiselle lapselleen. Rauhallinen ihminen, ja jos oikein kauan katsoo, saattaa nähdä hennosti hohtavan sädekehän pään yläpuolella. Habitus: mukava. Mukavan tarkoittaen mukavia vaatteita, ja helppoa kampausta. Koska lapselle omistautumiselta ei vaan ehdi vaatekaupoille, saatikka selailemaan lehdistä syksyn tukkatrendejä. Tämän lisäksi: surullinen. Koska lapsen sairastuminen on yksi suruista suurimpia.

Uskon olleeni viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä kaikkea. Noh, miinus se sädekehä. Olen kulkenut matkan siitä, kun makaan sängynpohjalla toivottomana, surullisena, ihan sataprosenttisen varmana siitä, että en naura enää ikinä, toivoen että ikinä ei tulisi uusi aamu, siihen, että hetkellisesti elämän suurimpia murheita on se, että ei löydä itselleen tarpeeksi hyviä perusteluita hankkia kolmansia kalliita tennareita. Kun ne hitsi vie olisivat juuri nyt alennuksessa. Nauraen niin, että naamaan sattuu vielä seuraavana päivänäkin. Murehtien hetkellisesti elämässä eniten lapsen sairauden sijaan sitä, että vyötärön kohdalla on joku hemmetin pelastusrengas, ja piukeiden paitojen sijaan pitää kulkea teltoissa.

Surun aikajanalla olen kymmenessä vuodessa kahlannut pisteestä: olen hukannut itseni lapseni sairauksien keskelle, siihen, että olen oppinut sanomaan triolle: Oy Äiti Ab on muuttanut palveluaikansa 24/7:stä aikavälille 05-22 arkisin, ja 07.30-22 viikonloppuisin. Poikkeustapauksissa aukioloajoista voidaan neuvotella uudelleen.

Surun aikajanalla suurin opetus on ehkä se, että en ole korvamaaton. Ja samalla olen korvaamaton. Minun on siis oikeasti pidettävä itsestäni huolta. Triolle olen se ainoa äiti. Noh, itseasiassa triolle olen: Äiti. Tämä kävi harvinaisen selväksi eräänä elokuisena iltana, Sampun kysyessä tyrmistyneenä ”miksi jotkut äiti sanovat sua Mariksi”, vastauksen saadessa tyypin tyrmistyksen aivan uudelle tasolle. Keskustelun lopputuleman ollen ”heh, no et sä ole mikään Mari, sä olet Äiti”. Sillä mennään. Eli pitää muistaa nauttia elämästä. Ostaa välillä ne kolmannetkin tennarit, ajatuksella ”olen niin ansainnut nämä”. Viettää iltaa ystävien kanssa. Ostaa karkkilakosta huolimatta kotimatkalla säkillinen suklaata, ja illalla sulkeutua makuuhuoneen ovien taakse syömään sitä suklaata, ja katsomaan maratoonin muodossa saippuoita. Vaikka kuinka alhaalta kuuluisi ”mutta isi, kun minä haluan että äiti harjaa hampaat”. Niin ja hitsi vie: pitää urheilla, jotta jaksaa. Koska minun selkäni pitää jaksaa kumarteluja, kun puen Topoa, hänen kantamistaan, kun tilanne niin vaatii. Kropan pitää taipua ihan omanlaisiin akrobaattisiin asentoihin.

Ehkä suurin juttu surun aikajanalla on jos nyt ei hyväksyä, niin ainakin sydämestään oppia elämään elämän realiteettien kanssa. Sen kanssa, että lääketiede ei tunne parannusta kaikkiin sairauksiin. Ei edes apuja kaikkiin sairauksiin. Koska lääketiede ei edes tunne vielä kaikkia sairauksia. Vasta silloin osaa olla aidosti pohjattoman onnellinen, siis niin onnellinen, että hetkeksi sydän salpautuu, Topon tullessa viereen, hymyillessä lempeästi, ja sanoessa ”katso”. Kerta toisensa jälkeen. Kun silloin ei mieti ”niin, sekin voisi puhua, jos kaikki olisi mennyt eri tavalla”, vaan ”voi viisas pikku-ukko, sä sanoit katso”.  Kertoen ulko-ovesta sisään astuvalla miehelle ensimmäisenä ”Topo sanoi katso”. Sen katso-sanan poistaessa hetkellisesti ja hetkessä kaikki maailman murheet.

Surun aikajanalla, kymmenen vuoden jälkeen, tiedän, että se suru on aina läsnä. Yhtenä päivänä se voi hyökätä päälle niin rajuna, että silmiin pyrkivät kyyneleet ja maailma tuntuu kovin raskaalta  paikalta. Mutta useimpina päivinä sen surun  vain ollessa kaveri, jonka tiedät tallustavan vierelläsi tämän polun loppuun saakka. Joinakin päivinä ehkä vähän päällekäyvänä kaverina, mutta useimpina kaverina, joka on avannut silmät sille, että ”katso” osaa olla maailman kaunein sana.

P.S kuvassa poseeraa henkilö josta on vuosien saatossa kuoriutunut: erityisäiti, äiti, puoliso, ystävä, tytär, sisko, kaveri, työkaveri, ärsyttävä naapurin rouva

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/

 

Tärkeintä on, että se on terve…

Kuvankaappaus 2016-8-10 kello 20.46.05

Istun työpaikallani palaverissa. Yksi palaveriin osallistujista on juuri jäämässä äitiyslomalle. Hän hehkuu äitiyden onnea. Näyttää kauniilta valkoisessa kesämekossaan. Palaverin lopussa juttelemme raskaudesta. Hän, sekä yksi osallistujista toteavat ”ei sillä ole väliä, tuleeko tyttö, vai poika, tärkeintä on, että se on terve”. Vieressäni istuu erityislapsen äiti. Myhäilemme mukana, kyllä kyllä, juuri näin.

10 vuotta sitten se olin minä, joka istuin palaverissa, en ehkä niin hehkeänä, enkä valkoisessa kesämekossa, mutta suht tukevasti raskaana. Ajatellen täsmälleen samalla tavalla: ei ole väliä, onko se tyttö, vai onko se poika. Tärkeintä on, että se on terve.

Jokunen vuosi takaperin, kolmannen lapsen ilmoittaessa tulostaan osa ystävistämme ja läheisistämme miettivät varmasti, että olisipa se tyttö. Kahden pojan jälkeen osa luultavasti odotti tyttöuutisia, tai odottivat meidän odottavan tyttöuutisia. Me oikeasti toivoimme vain, että olisipa se terve.

Vuosien taittuessa toiveet ovat muuttuneet. Eilen, iltapäivällä, palaverissa istuu kolmen lapsen äiti, joka toivoo eniten maailmassa, että saisivatpa ne voida hyvin. Terve, tai ei; tilanteisiin sopeutuu, uudenlaista elämää oppii elämään. Mutta oman lapsen kärsimystä, kipua, sairautta, huonoa oloa: siihen ei sopeudu. Sitä ei opi kestämään. Lapsen huonovointisuuden sivusta seuraaminen: Se salpauttaa hengityksen, se sattuu sydämeen. Kun et voi suojella sitä kaikkein tärkeintä, auttaa häntä, poistaa kipua… Se vie äidiltä yöunet, se sekoittaa ajatukset, se tekee aurinkoisista päivistä pimeitä. Se vie äidin niin pimeään paikkaan, ettei sellaista voinut edes kuvitella olevan. Se aiheuttaa ahdistusta, paniikki, pakokauhua: Mitä jos tämä ei ikinä mene ohi? Mitä jos hän ei ikinä tule voimaan paremmin? Miten me kestämme? Miten minä kestän? Miten hän kestää?

Kun olen illalla lenkillä, Roope flexin päässä, Elias potkulaudalla, Sampu potkupyörällä, kuunnellen heidän nauruaan, katsoen heidän vauhdin hurmaa aiheuttamaa onnea, olen onnellinen. He voivat hyvin. Juuri nyt, tänään, he voivat hyvin. Tulen kotiin lenkiltä, pussaan nukkumaan menevää Topoa poskelle, laulan hänen lempilaulunsa, kutitan kaulan vierestä, siitä paikasta josta hän kutiaa eniten, kuulen hänen kikattavan: Olen onnellisimmillani. Trio voi hyvin, juuri nyt, juuri tänään, juuri tällä hetkellä: he voivat hyvin.

Sille äidille siinä palaverissa haluan sanoa, että toivon sydämestäni, että se on terve. Mutta jos se ei ole, niin toivon, että se saa voida hyvin. Koska se on kaikkein tärkeintä. Kaiken muun kestää. Kaikki muu kääntyy vaikeuksien kautta päiviin, jossa onnea on: se, että se voi hyvin.

https://www.facebook.com/erityisaitiblogi/