Kuukausittaiset arkistot: kesäkuu 2016

Loma, Ennen ja Nyt

 

image

Taas on se aika vuodesta, kun kesälaitumien huuto raikaa päivä päivältä lujempaa ja lujempaa. Tänäkin kesänä pääsemme koko perhe viettämään kahden viikon verran yhteistä laatuaikaa, lomaa.

Vuosien vieriessä loma on saanut aivan erilaisen käsitteen, kuin aiemmin. Eliaksen ja Topon ollessa vielä taaperoikäisiä pikkusällejä, oli itsestäänselvyys, että loma ei ole loma, ilman vähintäänkin viikon ulkomaanmatkaa. Matkalle lähtö ei luonnollisesti ollut aina niin rentouttavaa puuhaa: erään kerran, kaksi tuntia ennen lentokentälle lähtöä mies ja Elias viettivät kuumaa kesäyötä päivystyksessä. Kurkunpääntulehdus. Johon eivät olleet purreet kotoa löytyneet kortisonitabut, saatikka hengitettävät lääkkeet. Allekirjoittaneen viritellessä kotona sydänkohtausta peruuntuvan matkan vuoksi, mies onnistui, kuin onnistuikin puhumaan koko porukalle, jopa sille kurkunpääntulehdusta potevalle tyypille, lentoluvat.

Toisella kerralla saimme huomata, että hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Matkatavarat oli kiltisti jätetty edellisenä iltana lentokentän lähtöselvitykseen, jotta aamulla ”voidaan vain kävellä turvaselvityksen läpi”. Noh, tuota kävelyä päätti harrastaa myös jokunen sata muutakin lomalaista. Voin kertoa, että puuha oli hidasta. Pesuettamme ehdittiin erikseen kuuluttaa lennolle. Allekirjoittanut ehti saada stressi-itkuhepulit läpivalaisulaitteiden kohdalla, miehen yrittäessä supattaa korvaan, että ”viititkö ottaa rauhassa, tossa viereisessä jonossa on mun pomon pomo”.  Niin ja se saattaa turvatarkastuksessa aiheuttaa ylimääräisiä toimenpiteitä, kun käsimatkatavaroissa on pienoisapteekin verran erilaisia epilepsialääkkeitä…

Aina ei lomakohteessakaan kaikki mennyt ihan, kuten oli suunniteltu. Olemme saaneet lähetteen saaren pääkaupungin sairaalaan. Topon aiheuttaessa kikatuksellaan ihastusta kanssaturisteissa ”kato miten toinen on onnellinen, kun saa uida”  ja kauhistusta paikallisessa lääkärissä, sekä vanhemmissaan ”hitto, sillä on epilepsiakohtauksia koko ajan”. Tällä kertaa kikatuksen syy oli korvatulehdus ja antibiooteilla selvittiin ilman paikalliseen sairaalaan tutustumista.  Olemme ajelleet Eliaksen kanssa pitkin erästä lomasaarta, kahdenkin eri ampparin kyydissä. Ensimmäisen sairaalan henkilökunnan todetessa, että ”no can do”, poikaa ei osata täällä hoitaa.  Olen kävellyt kolme tuntia paahtavassa helteessä, etsien kauppaa, joka myisi jotain, jota Topo söisi. Tyypin maatessa reporankana kolmatta vuorokautta putkeen ”condomme” makuuhuoneessa. Syöden: ei mitään.

Silti, matkat ovat enimmäkseen olleet ihania, rentoja, lomien lomia. Niistä on jäänyt hyviä muistoja. Onnellisia muistoja: aamupalalta, illalliselta, altaan reunalta. Poikien riemua uima-altaassa ja meren rannalla. Miehen kanssa rauhallisia iltoja huoneen, tai huoneiston terassilla, poikien jo uinuessa. Kuunnellen meren ääntä.

Sitten tuli se ”viimeinen matka”. Juuri se reissu, jolla Topo ei syönyt. Jolloin neljä päivää ennen lähtöä lääkäri ei ollut varma, voiko Topo lähteä. Koska hänellä oli niin pahoja päänsärkyjä. Reissu, jolloin Topo, meidän rakas vesieläimemme, ei uinut kertaakaan uima-altaassa. Koska hän ei jaksanut. Koska hän ei halunnut. Koska hänellä oli niin huono olla, koko ajan. Reissu, jolloin hän jaksoi kerran kävellä läheiselle pikku rannalle. Reissu, jolloin luin viisi kirjaa neljässä päivässä, valvoen Topon lähestulkoon vuorokauden ympäri kestävää unta, hotellihuoneistomme parvekkeelta käsin. Reissu jolloin en itsekään uinut kertaakaan uima-altaassa. Enkä meressä. Reissu, jolloin toivoin viisi päivää viikosta, putkeen, että olisimme kotona. Koska siellä kuumassa, tarpeeksi kaukana, huoli oli entistäkin musertavampi.

Tuon reissun jälkeen me päätimme, että tällä kokoonpanolla, tässä tilanteessa, reissut on reissattu.

Koska perheeseen mahtuu Topon lisäksi kaksi matkustusnälkäistä pikkusälliä, on lomakonsepti laitettu uusiksi. Tätä nykyä Topo käy tilapäishoidossa lomailemassa kerran kesässä yhden pidemmän pätkän: Neljän yön  verran. Tuolloin muu porukka heittäytyy rohkeaksi, ylittäen kotimaan rajat, usein miten laivalla. Asuu hotellissa ja on sellaisella lomalla, joka loma käsitteenä meillä pitkään oli. Niitä aamupaloja, auringonlaskuja, illallisia ravintoloissa, hotelli- tai hyttiöitä. Sen neljän yön jälkeen pakkaudumme autoon: Topo, Elias, Sampu, Roope, vanhemmat, sata kassia, monta juorulehteä, paljon mansikoita ja suklaata. Suuntaamme mökille. Jossa olemme fiilisten mukaan kolme yötä, neljä yötä, viisi yötä, kuin siat pellossa. Syömme aamupalat laiturilla, käymme lähikaupungissa tankkaamassa lounaaksi roskaruokaa, jos on roskaruoka-nälkä. Kuumennamme grillin ja saunan joka ilta. Ja katsomme, kun kaikki kolme pikkusälliä nauttivat. Sydämensä kyllyydestä. Heistä ehkä eniten nauttien Topo… Joka juoksee ilman rihmankiertämää rannan ja trampan väliä. Suurinpiirtein aamusta iltaan.

Vaikka odotan hurjan paljon meidän ”Topotonta lomaa”, niitä elämyksiä, mitä Topon veljet saavat reissuiltamme. Sekä, sitä tunnetta mitä mies ja minä saamme: voimme tehdä normaaleja juttuja, ilman ”sirkus tuli kaupunkiin”-fiilistä… Ei se ole kuitenkaan sama juttu… Kuin ne mökkireissut. Koska yksi puuttuu. Yhtä on ikävä. Vaikka on hauskaa, samaan aikaan on ikävä. Vaikka tulemme nauttimaan ”Topottomasta-lomastamme” täysin rinnoin, alkaa se ihan oikea loma sitten neljän yön jälkeen.

Ihmismieli on omituinen. Sitä sopeutuu vaikka mihin… Vaikka siihen, että koko perheen voimin ei nyt enää reissata. Mutta eihän se toivo kuitenkaan kuole.

Miehen laittaessa linkkiä matkatoimiston sivuille, ja ennen kaikkea ”Kreikkaan viikoksi elokuun lopussa”-osastoon, kuittaan hänelle hymiöllä, sekä lausahduksella ”oletkos matkalle lähdössä”. Asiaa sen kummemmin miettimättä. Muuta kuin ihan pienesti: ehkä joku päivä me reissaamme taas, koko sekalainen seurakuntamme. Vaikka sinne Kreikkaan.

Mahdollisuus kierrättää hyvää

BSpirit–opintojakso – Laurea Otaniemen opiskelijoiden mahdollisuus kierrättää hyvää

BSpirit –opintojaksoa on toteutettu puolivuosittain Laurean Otaniemen kampuksella monialaisten opiskelijoiden kanssa. Teemme opintojakson aikana järjestö- ja yhdistysyhteistyötä. Kevään 2016 aikana mukana opintojaksolla oli yli 250 opiskelijaa fysioterapia-, liiketalous-, sairaanhoitaja-, sosionomi- ja terveydenhoitajakoulutuksesta.

BSpirit–opintojakson tavoitteet liittyvät tiimityöskentelytaitojen sekä työelämässä ja yrittäjyydessä tarvittavien ominaisuuksien (mm. dialogi, ongelmanratkaisutaito, luovuus ja eettisyys) vahvistamiseen. Opiskelijatiimit työskentelevät itsenäisesti sekä fyysisesti että virtuaalisesti apunaan kaksi nimettyä valmentajaopettajaa.

Opiskelijat jaetaan aluksi monialaisin pieniin noin viiden tai kuuden hengen tiimeihin. Heidän tehtävänään on tuottaa opintojen aikana hyvän tekemiseen fokusoitu projekti yhteistyökumppanin kanssa. Opintojakso huipentuu lukukauden lopussa pidettävään finaaliin, jonne kaikki opiskelijatiimit äänestävät joukostaan viisi mielestään parasta. Tänä keväänä näiden viiden tiimin joukossa oli kolme tiimiä, jotka toteuttivat Anna hyvän kiertää –projektinsa yhdessä Jaatisen kanssa sijoittuen opiskelijoista ja järjestöedustajista kootun raadin äänestyksellä mitalisijoille 1-3. Alla on esimerkkinä kuvaus kahdesta toteutuneesta projektista.

Poniratsastusta

Aistihuoneen rakentaminen

Projektissa viisi opiskelijaa suunnittelivat ja toteuttivat Jaatinen ry:n ylläpitämään vammaisperheiden monitoimikeskukseen aistihuoneen. Huoneen oli tarkoitus toimia aistihuoneena vammaisille lapsille ja nuorille. Vanhemmille huone on paikka, jossa voisi rentoutua. Projektia tukemaan lähteneitä yrityksiä olivat Innolux, Jysk (Ruoholahti & Tammisto), Tikkurila, Loud Group Oy, Designtarrat.fi, RautaKesko, Suomen kaihdinpalvelu, Mattokymppi ja Hyvän tuulen puoti. Aistihuoneesta tuli todella onnistunut kokonaisuus sekä organisaation että perheiden mielestä. Käyttäjät ovat olleet tyytyväisiä, ja huone on ollut runsaassa käytössä.

Tosi Kiva Päivä 2016 toi iloa ja onnistumisia

Laurean opiskelijoiden järjestämä Tosi Kiva Päivä 2016-niminen liikuntapäivä vammaisille lapsille ja nuorille toteutettiin 10.4.2016. Liikuntapäivän tapahtumapaikkana toimi vammaisperheiden monitoimikeskus Jaatisen Maja. Paikan päälle oli suunniteltu vammaisille sopivaa toimintaa ja liikkumisen ilon kautta luotiin kaikille kiva päivä. Opiskelijat olivat järjestäneet paikalle myös useita sponsoreita, joiden lahjoitusten avulla he pystyivät mahdollistamaan toteutuksen. Tapahtuma keräsi suosiota ja myös julkisuutta. Opiskelijat saivat median kautta artikkelin tapahtumasta Helsingin Uutisiin. Tapahtuman tavoitteena oli tarjota vammaisille lapsille ja nuorille mukava päivä täynnä liikunnan sekä yhdessä tekemisen iloa. Osallistujat tapasivat sekä vanhoja että uusia kavereita. Opiskelijat ja vieraat kokivat, että tavoitteet täyttyivät erinomaisesti. Jaatisen Maja oli täynnä iloisia ilmeitä ja onnistumisen kokemuksia. Lapset ja nuoret liikkuivat ja leikkivät sulassa sovussa ja heidän vanhempansa saivat vaihtaa kuulumisia. Tapahtumaan osallistuneet reilu 40 lasta ja nuorta olivat innoissaan mukana jokaisella rastilla. Erityisen suosittuja olivat ponit ja pomppulinna. Tapahtuma sai erittäin positiivista palautetta eri tahoilta. Tällaisen tapahtuman toivottiin toteutuvan jatkossakin.

Kaikilla oli tosi kivaa ja hyvä laitettiin yhdessä kiertämään!

Jaatinen kiittää Laureaa aivan mahtavasta toiminnasta! Suurkiitos myös muille Tosi Kivan Päivän järjestelyihin ja toteuttamiseen aktiivisesti osallistuneille järjestöille: Helsingin Kehitysvammatuki 57:lle,  Vantaan Kehitysvammaisten Tuki ry:lle ja Espoon Kehitysvammaisten Tuki ry:lle ! 

Kuvia Tosi  Kivasta Päivästä löytyy Jaatisen tapahtumagalleriasta: http://www.jaatinen.info/toimintaa/tapahtumagalleria

Aistihuoneesta löytyy kuvia tästä linkistä: http://www.jaatinen.info/9-ajankohtaista/158-tule-tutustumaan-aistihuoneeseen

FullSizeRender-20

Sanomattomia Sanoja

Muistan sen elävästi: Topo, pieni pyöreä buddhamme kiipeämässä portaita yläkertaan. Ylimmän rapun kohdalla hän sanoo ”äiti, apuu”. Topo on puolitoistavuotias. Olen tuonut useaan otteeseen julki huoleni siitä, että hänellä ei ole kaikki niin sanotusti ookoo. Lääkärit ovat lohduttaneet: hän liikkuu, ymmärtää puhetta, hän sanoo sanoja. Ei syytä huoleen. Veljen jutut nyt turhaan huolestuttavat vanhempia.

Muistan sen elävästi:  Topo, pieni pyöreä buddhamme, on itkenyt vuorokauden putkeen, kovassa kuumeessa. Siitä, kun hän sanoo ”äiti apuu”, ei ole aikaa edes viikkoja. Hänen suuret silmänsä ovat enimmäkseen kiinni. Mikään ei saa itkua katkeamaan. Olemme tehneet jo yhden päivystysreissun lähisairaalaan. Turhaan. Hakeudumme seuraavana päivänä yksityiselle lääkäriasemalle. Tuttu lääkäri toteaa hyvin pian ”minun on pakko lähettää teidät sinne lähisairaalaan takaisin”. Tällä kertaa huolemme otetaan tosissaan. Melko pian hoitajat ilmoittavat, että he pitävät Toposta huolta hetken, lääkäri haluaa keskustella äidin kanssa. Menen istumaan lääkärin huoneeseen. Lääkäri katsoo minua vakavana ja sanoo ”me luulemme, että hänellä on epilepsia”. Topolla aloitetaan epilepsialääkitys. Sanat katoavat. Hän ei enää sano ”äiti apuu”. Hän ei enää edes sano ”äiti”.

Muistan sen elävästi: Topo istuu Lastenlinnassa rattaissa. Luemme kirjaa. Hän osoittaa kirjasta autojen kuvia. Ja laskee ”yy kaa koo nee vii kuu sei kas ys kymm”. Hän on yhä meidän pieni, pyöreä buddhamme. Hän on kolmevuotias, ehkä neljän. En enää muista tarkkaan. Ensimmäisenä aloitettu epilepsialääke on purettu jo aikapäivää sitten, se teki Toposta täysin omaan maailmansa uppoutuneen. Sanoja on tullut takaisin. Pian tuon päivän jälkeen Topolle nousee ihottuma. Hän allergisoituu sille parhaiten sopivalle epilepsialääkkeelle. Lääkäri soittaa vakavana ”lääke on lopetettava heti, ei enää yhtäkään annosta”. Uutta hyvää lääkettä ei tunnu löytyvän. Sanat ovat poissa. On vain hiljaisuus, jonka katkaisee Topon itku. Hän voi pohjattoman huonosti.

On kesäkuun alku, ilta. Topo on käymässä nukkumaan. Hänellä on ollut hyvä päivä. Hän on kahdeksanvuotias. Me laulamme yhdessä hänen lempi-iltalauluaan: Topo tapailee laulun sanoista tavuja. Hän katsoo minua lempeästi ja sanoo ”iisii”. On meneillään kausi, jolloin Topon tärkeimmät ihmiset: äiti ja isi, ovat isejä. Sitten on kausia, jolloin he ovat ”ääitii”. Kysyn Topolta ”missä pupu”, Topon rakkaimman, jo aikapäivää sitten ritolat ottaneen pehmopupun korvike, Muumeista tuttu Haisuli. Topo nostaa tyynyä, hän nostaa peittoa. Hän katsoo minua hämmentyneenä. Nostaa peiton ja tyynyn uudelleen. Jonka jälkeen hän keskittyy, keskittyy pitkään, avaa suunsa ja sanoo ”et-si”. Vastaan, ”haluatko, että äiti etsii”. Topo riemastuu, hän hokee monta kertaa ”etsi” ”etsi”. Etsintätoimet saavat onnellisen päätöksen, kun pupu-haisuli löytyy. Topo sanoo ”kaa kaa”, kauniita unia. Päivä saa mitä parhaimman lopun: Topo sanoi sanan. Aivan uuden sanan. Oikeaan paikkaan, oikean sanan.

Haaveet ovat muuttuneet siitä päivästä, kun Topo, pieni pyöreä buddhamme sanoi rappusissa ”äiti apuu”. Olen käyneet tilassa, jossa olen toivonut hysteerisenä: opi sanomaan jotain. Opi edes käyttämään kuvia kotona. Opi kertomaan, että sattuu, tarvitset apua. Että on nälkä ja haluat syödä makkarakeittoa. Olen käynyt tilassa jossa olen luovuttanut: jos joku sana tulee varastoon, tulee pimeä kausi ja se katoaa. Mitä turhaa toivoa, kun aina vaan joutuu pettymään, suremaan suuresti.

Tuona kesäkuun alun iltana olen tilassa, jossa ajattelen, että ehkä niitä sanoja tulee. Vaikka se kymmenen. Sitten joskus. Kun aika on oikea. Jos planeetat saavat olla sanoille suotuisissa asennoissa. Siihen asti me Topon kanssa kommunikoimme, niinkuin parhaiten osaamme: elein ja sanomattomin sanoin.