Kuukausittaiset arkistot: lokakuu 2015

Jokaisen se pitäisi nähdä, edes kerran elämässä

Lauantaina 17.10. Tikkurilan urheilutalossa pelattiin salibandyn Special Olympics -miniturnaus. Poikamme oli mukana turnauksessa (hyvä Kontu!), vaikka onkin pelannut sählyä vasta kolmissa treeneissä tässä porukassa (futista kylläkin).

sahlymaila_fair_play

Viimeinen peli meni tyyliin 20 - 2, vaikka fair play -sääntöjen mukaisesti saivatkin kentälle kolmen pelaajan sijasta neljä tasoituksena vastajengin hieman isommalle ikä- ja kokokerääntymälle.  Kahden maalin tekijät olivat kuitenkin tyytyväisiä, eikä heitä haitannut, että matsi oli ehkä enemmänkin aikuiset vs. lapset. Me vanhemmat nauroimmekin, että mitäs mekään tässä huokailemaan, kun eivät itse pelaajatkaan. Voi meitä vanhempia!

Täytyy sanoa, että näissä matseissa kulminoituu kaikki se, mitä elämän pitäisi olla. Kun katselen sitä kaikkea, aina vähän itkettää. Siellä ne nimittäin ovat ne sisut, ikähaarukka kymmenvuotiaista ehkä lähemmäksi keski-ikää: pikkusisut, jotka eivät vielä Rexonaa tarvitse ja isosisut, joilla Gilletten kaksoisterä on tukossa.  Vastakkain pelataan, ja isot varovat todella nätisti pienempiään pelin ollessa vauhdikastakin.

Jokaisella pelaajalla on oma hidasteensa.  Ihon väriskaala on valkoisesta tummaan. On pitkää, pätkää, paksua, laihaa, ontuvaa, ei-ontuvaa, on yhdellä kädellä mailaa pitävää, on kahdella kädellä mailaa pitävää, on erikoisia piirteitä – kaikenlasta.

Katsomossa myös meitä, joilla ei ole samanlaisia hidasteita. Vaan miten ollaan kaikki yhtä! Katsomosta huudetaan ja kannustetaan suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi, arabiaksi ja vaikka millä kielellä. Kenenkään epäonnistumisille ei karjuta eikä tuhahdella, vastapuolen maaleillekin taputetaan eikä kenenkään ontumisille tms. naureta tai pilkata – päinvastoin.

Ja se ilo! Yhtä puhdasta onnistumisen iloa ei näe edes pienillä lapsilla kuin mitä näkee näillä eri tavoin hidasteisilla lapsilla ja aikuisilla. Maalinteon tuoma tuuletus ja riemu on jotain sellaista, että ensin katsomokin huutaa ja ulvoo ja taputtaa ja rummuttaa tuolien selkänojia, nauraa mukana.  Yhtäkkiä sitten tekisi mieli jo melkein itkeä sitä aivan todella sydämeen käypää onnistumisen riemua, mitä maalintekijä kokee jättileveine hymyineen, nyrkki pystyssä, samoin kuin koko tasajalkaa hyppivä ja maalintekijää selkään taputteleva joukkue.

Me terveet, me emme ehkä ihan sitä onnistumisen puhdasta riemua edes ymmärrä. Jokaisen se pitäisi nähdä, edes kerran elämässä. Se pistää nimittäin ajattelemaan.

-Susanna Raute-