Kuukausittaiset arkistot: syyskuu 2015

Elämänohjeita

Elämänohjeita, niitähän me olemme hakoja jakelemaan oikealle ja vasemmalle.

Syyllistyn itse samaan – vähän väliä. Raskautensa kanssa tuskailevalle ystävälle annan hienon ohjeen: ”Kyllä kaikki tällä kertaa menee hyvin loppuun, älä turhaan stressaa”. Ihan kun mukamas voisin luvata, että muutaman kuukauden kuluttua hänellä on vauva sylissään. Tajuten samalla, miten päätöntä on edes puhua sanoista älä ja stressaa samassa lauseessa.

Omakohtaisten kokemusten perusteella se nyytin hautominen on yhtä pitkää stressiä alusta loppuun asti. Omasta hetkestä nauttivalle ystävälle annana ohjeet: ”Nyt sitten vaan lehti käteen, jalat pöydälle ja ottamaan rauhassa”. Samalla kun näännytän itseäni kotona siivous- ja pyykinpesuoperaation parissa.

Elamanohjeita_Jaatisblogi

Kun kertoo uusille tuttavuuksille, että on vammainen (tai meidän tapauksessamme vammaisia) lapsi(a), saa yleensä jonkin näköisen reaktion vastalahjaksi. Joku hämmentyy, toinen liikuttuu, kolmatta asia ei niin kauheasti kiinnosta, neljättä kiinnostaa ja saat vastailla x-määrään kysymyksiä. Keskustelujen jatkuessa niitä sitten yleensä alkaa jossain vaiheessa tippua: elämänohjeita.

”Vain vahvoille ihmisille annetaan noin paljon kannettavaa”. Tsemppausyritys hyvä, tulos ei niinkään. Tämä on mielestäni ehkä yksi pahimmista viisauksista. Minä en ainakaan ole vahva. Jos minun pitäisi kuvailla itseäni 30 parhaiten kuvaavalla sanalla, en usko, että mieleeni tulisi edes sana vahva.

Jaksan sen, että lapsella on huono olla, hän valvoo öisin ja oppiminen on hemmetin vaikeaa (puhuminen suorastaan mahdotonta). Tulevaisuudesta ei tiedä, elämä on yksi palapeli jossa on joko ihan liikaa palasia tai liikaa puuttuvia palasia, siksi, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Koska minä olen äiti. Koska äitinä olo on sitä, että haluaa lapselleen parasta maailmassa, haluaa suojella häntä kaikelta pahalta maailmassa ja haluaa, että lapsi on niin onnellinen kuin mahdollista. Väitän, että ihan kuka tahansa jaksaisi tässä samassa tilanteessa –  ei siksi, että on niin vahva, vaan ihan vain siksi, että muuta vaihtoehtoa ei ole.

”Teillä on kuitenkin asiat ihan ookoo, mä tiedän yhden ihmisen jonka lapsella…”. Joo, tiedetään. Maailman on täynnä karuja, surullisia kohtaloita. Jokainen meistä tuntee mitä suurimmalla todennäköisyydellä jonkun ihmisen, jolle on tapahtunut jotain vieläkin raskaampaa ja surullisempaa kuin itselle. Mutta kun valvon sairaan lapsen kanssa, yritän kaikin mahdollisin tavoin helpottaa hänen huonoa oloaan, tuskailen vuosia sen kanssa, että koska se puhe tulee, ymmärtäen lopuksi, että sitä ei luultavasti ikinä tule, niin minä nyt vain välillä satun olemaan aika surullinen. Ajoittain jopa niin surullinen ,että tuntuu, kuin se suru tukahduttaisi minut hetkellisesti. Juuri sinä hetkenä ajatus siitä, että jollakulla on surullisempaa ja vaikeampaa, ei vaan kertakaikkiaan auta. Ei sitten pätkän vertaa. Sillä hetkellä en vain osaa olla onnellinen siitä, että meillä ei kuitenkaan ole asiat niin huonosti. Silloin on olemassa vain se suru. Suru siitä, että minun lapselleni kävi näin.

”Se on vähän niinkun yksi juttu, mikä mun pitää tehdä töissä, vaikken halua. Se ei vaan aina ole niin hauskaa, mutta pitää silti jaksaa”. Tämä saamistani viisauksista on kultaisin. Nyt mentiin kerralla asian ytimeen niin että rytinä kävi. Pitää jaksaa, vaikkei se aina ole niin hauskaa. Voin kertoa, että ei hemmetissä todellakaan aina ole niin hauskaa. Ja arvatkaapa mitä: en hemmetissä meinaa aina jaksaa. Siitä on hauskuus kaukana, kun kesken uintireissun lapsi valahtaa kalmankalpeaksi ja aloittaa itkun. Jolle ei tule loppua. Yrität miettiä, että onko se epilepsiaa, onko se migreeniä, menivätkö verensokerit alas, sattuiko uidessa jalkaan vai onko tämä jotain kehari-autismi-juttua. Minusta sekään ei ole mitenkään hillittömän hauskaa, kun pesen kahdeksanvuotiaan kakkapyllyä. Tyyppi painaa jo ihan halvatun paljon, ja puuha nyt on muutenkin todella ällöttävää. Voin kertoa, että olen sanonut aika monen monen kertaa: ”Tiedätkö mitä, äiti ei nyt todellakaan jaksaisi aloittaa tota vaipanvaihtopuuhaa”. Siitäkin on jaksaminen kaukana, kun uusi päivä alkaa kello 3.45 ja parhaimmillaan sitä ennen ollaan nukuttu puolen tunnin pätkissä. Vietimme miehen kanssa kaksi, kolme, neljä, viisi vuotta (en enää muista) toivoen, että saisimme joskus nukkua yli neljä tuntia yössä. Voin kertoa, että silloinkaan ei meinannut aina jaksaa. Voin kertoa myös sen, että umpiväsymyksen ollessa jatkuvasti olotila numero yksi, ei ole kauhean hauskaa.

Silloin, kun saan osakseni niitä viisauksia, jotka oikeasti pistävät jossain määrin otsasuonen tykyttämään, päätän, että enää en itse sorru samaan. Sortuakseni seuraavassa hetkessä ihan täysin samaan puuhaan. Pyydän jo etukäteen anteeksi kaikilta teiltä, jotka tulevaisuudessakin tulevat saamaan elämää suurempia viisauksia suustani.

Onneksi on niitä hyviäkin viisauksia, niitä jotka ovat oikeasti auttaneet jollain tapaa jaksamaan. Kuten se, että älä sure etukäteen, sure vasta sitten, kun on oikeasti surtavaa. Tämän avulla olen jonkun kerran saanut räpiköityä itseni takaisin pinnalle, mustana päälle hyökyvän suruaallon alta. Kun menetin ystävän, mieheni sanoi ”jotkut ihmiset jättävät jälkeensä vain surun, toiset siemenen” Silloin mietin, että eihän tuossa ole päätä eikä häntää. Mutta nykyään, vuosien jälkeen, kun katson kalliollamme kasvavaa, ystävältäni saatua kasvia (en todellakaan tiedä sen nimeä), ymmärrän mitä mies ajoi takaa. En enää ajattele ystävääni surullisena, edes haikeana, vaan nauraen jutuillemme. Sitten on niitä aika päättömiä elämänviisauksia ja ohjeita, joihin haluan uskoa siksi, että ne oikeasti auttavat vähän paremmin jaksamaan. Kuten se, että tuolla jossain yläkerrassa joku tyyppi päätti aikanaan, että juuri nämä pojat pitää lähettää juuri näille vanhemmille. Se ajatus saa itseni tuntemaan erityiseksi, koska ne saamamme lapset nyt ovat kertakaikkisen erityisen ihania.

 

Mari