Kuukausittaiset arkistot: kesäkuu 2015

Meillä menee ihan ookoo

Ehdotan tyypille, että miten olisi pieni ulkoilu ”kiikkuu, keinumaan”. Tyyppi vastaa huutamalla. Yritän jutella rauhassa: ”Ei kyllä nyt täytyy mennä ulos”. Tyyppi huutaa. Kivahdan tyypille, että ulos on mentävä, piste. Heitän ilmoille kysymyksen, jonka olen kysynyt niin monta kertaa aiemmin: ”Miksi pitää huutaa?”

Vaihdamme vaipan, pesemme naaman, pesemme kädet. Pesun ajan tyyppi protestoi. Pesun jälkeen hän katsoo minua silmiin, naurahtaa ääneen. Tyypin tapa sanoa: ”Sori kun huusin, oli vaan pakko”. Tyyppi karkaa, kun haen vaatekaapista vaatteita. Hän juoksee sohvalle, viskoo sohvatyynyjä ja kikattaa. Saan tyypin kiinni, hän pistää vähän vastaan, mutta antaa lopulta pukea paidan ja housut. Talutan tyypin eteiseen. Nostan jalkaa, saapas jalkaan. Nostan kättä, takki päälle. Ovi auki, tyyppi pihalle. Sinne se meni, meidän pian kahdeksanvuotiaamme, keinumaan. Hänen iso- ja pikkuveljensä ovat jo ulkona. Huutaen kilpaa ja nauraen perään.

Otan imurin, imuroin rappuset, imuroin iso- ja pikkuveljen huoneen. Siirryn tyypin huoneeseen: tyyppi on taas vienyt salaa ruokaa sänkyyn. Siellä on nakinpalasia ja pinaattiletun jämiä. Minkäs teet: joskus haluat yöllä nukkua rauhassa. Mennä siitä, mistä aita on matalin. Aita on matalin öisin siinä kohtaa, että tyyppi saattaa olla rauhassa, sängyssään, jos saa syödä siellä. Sängyn imuroinnin jälkeen siirryn alakertaan. Imuroin sohvan, erityisen tarkkaan. Tyyppi kun karkaa pöydästä sohvalle syömään, heti kun silmä välttää. Tyypin jäljiltä pitää imuroida vähintään kaksi kertaa päivässä. Hommaa vaikeuttaa vain se, että tyyppi ei kestä imurin ääntä. Hän huutaa. Hän kiljuu ja karjuu. Joten imurointi pitää ajoittaa ajankohtaan, jolloin tyyppi ei niin sanotusti pyöri jaloissa.

Myöhemmin lähdemme isovanhemmille. Tyyppi hermostuu, kun emme jää bussista pois tutun puiston kohdalla. Hän huutaa. Matkustajat katsovat meitä, eivät vaivihkaa, vaan suoraan, tuijottaen. Ainakin osa heistä. Tyyppi rauhoittuu pian. Alkaa heijata itseään, ja hymistä ”ammammammam myyh”. Välillä hän sanoo iloisena, isoon ääneen ”vee” ja näyttää taivaalle. Vastaan ”lentokone”, viittoen lentokoneen samalla. Meitä tuijotetaan taas, tällä kertaa vaivihkaa. En jaksa enää moisesta välittää. Välillä tekisi mieli vain sanoa isoon ääneen: ”Jep, olette oikeassa, ei se ole normaali”. Mieltäni en jaksa enää pahoittaa. Vuosien toisenlaisen elämän koulu on opettanut sen, että mieltänsä ei tällaisista jutuista kannata enää pahoittaa. Elämällä riittää monta muuta asiaa tarjottavaksi sen mielensäpahoittamisen saralla.

Keskustassa vaihdamme metroon. Tyypin mielestä väärällä pysäkillä. Hän huutaa. Lujaa. Ihmiset katsovat taas. En oikein jaksa alkaa hyssyttelemään. Näytän jälleen isovanhempien kuvaa puhelimestani. Tyyppiä ei voisi kuva vähempää kiinnostaa: me olemme väärällä metropysäkillä. Piste. Tiedän mielessäni, että kun pääsemme metroon istumaan, tyyppi rauhoittuu. Ja niin hän tekeekin. Olen aika väsynyt. Tekisi mieli painaa silmät hetkeksi kiinni.

Illalla olen todella väsynyt. Sydän hakkaa. Tyyppi on ollut epämääräisen huonovointinen parin tunnin ajan. Onko se päänsärky? Onko se epilepsia? Onko se jotain muuta? Mieleeni palaa kirkkaasti viime kesä ja tyypin seitsemäs syntymäpäivä. Kun hän oli niin huonossa kunnossa, että juhlat jäivät juhlimatta. Hän sai ensiapulääkettä toisensa perään ja nukkui pitkiä unia. Voiden vaan kertakaikkisen huonosti. Mietin, että ei kai nyt sama ole tapahtumassa uudestaan. Annan tyypille iltapalaa. Tyyppi menee sänkyynsä makaamaan. Hetken kuluttua joku nostaa paitani helmaa ja painaa päänsä selkääni vasten, kun olen siivoamassa keittiötä. Se on tyyppi. Hänen katseensa on kirkas, posket punaiset, hän hymyilee ja sanoo lempeästi ”äätii”. Hälytystila ohi, tyyppi voi vain hyvin. Istun keittiönlattialle, otan tyypin syliin. Tyyppi nousee ylös sylistäni, hakee pallon ja sanoo ”heiä”. Yhteinen pelimme. Sanon ”än yy tee nyt” ja heitän. Tyyppiä naurattaa. Tyyppi on onnellinen. Minäkin olen aika onnellinen.

Seuraavana aamuna ystäväni kysyy puhelimessa, miten pojat voivat, Miten tyyppi voi. Miten tyypin kanssa lomailu sujuu. Mietin hetken, että purkaudun ainaisesta imuroinnista, pelosta, sydämentykytyksistä, valvomisista, järjettömästä sotkemisesta, siitä että en tunnu riittävän mihinkään. Mutta tyydyn vastaamaan ”ihan ookoo”. Niin kai se on. Meillä menee ihan ookoo.

 

Tyypin ja parin muun tyypin seikkailuista voi lukea lisää: http://erityisaiti.blogspot.fi