Kuukausittaiset arkistot: toukokuu 2015

Viestikää edes viisaasti

Sosiaalietuuksia koskevat päätökset ovat vaikeita ja herkkiä asioita. Niissähän on kyse ihmisten henkilökohtaisista tarpeista ja toisaalta yhteisten veromarkkojen jakamisesta. Kun ikäviä päätöksiä on joskus pakko kai tehdä, niistä pitäisi ainakin viestiä viisaasti.

Perheellämme on kokemusta Helsingin vammaispalveluista nyt kohta 15 vuoden ajalta. Aina välillä edelleen allekirjoittanut asioiden hoitajakin provosoituu pahan kerran. Se tapahtuu silloin, kun tunne epäreilusta kohtelusta sosiaali”etuuksiin” liittyen ja leijonaemous kohtaavat… Olen paljon pohtinut, mistä se epäreiluuden tunne syntyy. Olen vakuuttunut siitä, että ikävänkin päätöksen jaksaa niellä, kun sille saa avoimet ja reilut, todelliset perustelut.

Tällä kertaa kyse oli nuoren rippikoululeirille anotusta avustajasta. Ilo oli suuri, kun oma, palvelusetelimallilla hankittu vapaa-ajan avustaja oli valmis lähtemään viisipäiväiselle leirille. Sitten kuulimme, että palvelusetelimallia ei voi lautakunnan päätöksen mukaan käyttää pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Koska ripari pidetään pääkaupunkiseudun ulkopuolella, kysyimme luonnollisesti, mihin päätös perustuu. Vastaus: ”Palvelusetelin käyttöalueen rajaus on perusteltu kunnan oikeudella päättää miten sosiaalipalvelut järjestetään (laki sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta 4§ 1 mom.).”

Ei siis mitään oikeaa selitystä. Jos vastaus olisi perustunut johonkin järkevään syyhyn, se olisi helpompi niellä ja ryhtyä asian vaatimiin lisätoimiin (hankkiutumaan siis väliaikaisesti työnantajaksi itse). Nyt kuulostaa vain ja ainoastaan siltä, että asia tehdään hankalaksi, jotta ihmiset eivät käyttäisi oikeuttaan henkilökohtaiseen apuun. Kaupunki haluaa siis kyynisen tulkintani mukaan rajoittaa vammaisen toimintaa muualla kuin lähikotiseudullaan, jotta rahaa säästyisi. Päätöksessä lienee takana jokin suurempi viisaus kuitenkin?

Vastaavantyyppisiä epäreiluuden tunnetta aiheuttavia päätöksiä ovat sellaiset, joissa viitataan siihen, että ”ei ole tarvetta”. Meillä ei ole lautakunnan päätöksen mukaan esimerkiksi riittävää tarvetta auton apuvälineille, vaikka tyttäremme ei millään keinoin pääse autoon ilman apuvälineitä. Jos vastaus olisi avoimesti perustunut siihen, että kaupunki suuntaa rahansa mieluummin muualle kuin meidän tyttäremme apuvälineisiin tai että rahat ovat kertakaikkisen loppu, ehkä lamaannus tuon päätöksen jälkeen olisi ollut lievempi.

Meitä pääsi viime vuonna kourallinen vammaisten lasten vanhempia kokemusasiantuntijoina tapaamaan vammaistyön johtoa ja apulaiskaupunginjohtajaa. Kaikki olivat hyvin myönteisiä, ja moni asia tuntui olevan helppo ratkaista. Vaikutti kuitenkin siltä, että useat asioista, jotka toimme esiin, kuultiin vammaispalvelujohdossa nyt ensimmäistä kertaa. Viestintä alhaalta ylös on siis kenties pätkinyt?

Laitoin viime vuonna myös sähköposteja sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsenille ja varajäsenille, kun kuulin, että lautakunnassa päätettäisiin tilapäishoitoöiden vähentämisestä juustohöyläperiaatteella. Kolme heistä vastasi minulle. Kolme kolmestatoista. Päätökset ja pöytäkirjat ovat kyllä netissä nähtävillä, mutta kapulakielinen päätöslista ei mielestäni riitä lautakunnankaan viestinnäksi.

Laitoimme samasta tilapäishoitoasiasta myös muutaman muun äidin kanssa Hesariin mielipidekirjoituksen ja suoran kysymyksen Helsingin kaupungille. Kirjoitukseen ei koskaan tullut vastausta. Muutama vuosi sitten kirjelmöimme kaupungille myös tilapäishoitoasiasta virallisella kirjeellä. Saimme vastauksen, mutta sen kapulakielisestä sisällöstä ei oikein ottanut selvää.

En ota nyt kantaa siihen, mitkä ”etuudet” kellekin Suomen lain ja hyvinvointivaltion tasa-arvokäsityksen mukaan kuuluisivat (se on toisen kirjoituksen aihe se). Otan kantaa siihen, miten näitä asioita ja päätöksiä viestitään. Nyt on parantamisen varaa. Päätökset on perusteltava avoimesti ja oikeat vaikuttimet on kerrottava. Viestien pitää olla selkeitä, ja asiakkaan on voitava luottaa, että viesti kulkee päätöksentekoprosessissa ylhäältä alas ja alhaalta ylös.

Sosiaalityöntekijä on usein puun (asiakkaan) ja kuoren (päätöksentekokoneiston) välissä yrittämässä parhaansa. Tätä viestintäasiaa ei voi sälyttää yksin hänelle. Isoon kulttuurinmuutokseen on kyllä vaikea uskoa. Mutta muuttuisiko viestintäkulttuuri pienin, ihmisenkokoisin askelin?

Eeva-Kaisa ”Eevu” Heikura