Kuukausittaiset arkistot: tammikuu 2015

SYYLLISYYS

Vanhemmat tuntevat syyllisyyttä. Aina on liian kireä, äkäinen tai kiireinen ja väsynyt. Aina voisi tehdä asiat paremmin, näyttää enemmän hellyyttä ja rakkautta eikä tiuskia ja komennella. Aina on takaraivossa ajatus, että olinpas taas ikävä ihminen. Ukollekin.

Aina oli ja on syyllisyys siitä, onko nyt tarpeeksi piirrellyt lapsensa kanssa, pelannut ja leikkinyt. Siis kun ne olivat pieniä. Syyllisyys varhaislapsuudesta on edelleen takaraivossa: nyt syyllistää itseään siitä, kantaako annettu rakkaus ja antautuminen myrskyisän murrosiän yli kohti hyvää aikuisuutta. Olenko osannut luoda sellaisen pohjan, että äitiin (ja isään) voi aina luottaa, tapahtuipa mitä hyvänsä. Syyllisyys siitä, että mäkätyksemme kouluarvosanoista ei ole sitä, ettemme hyväksyisi repsahduksia, EVVK- fiiliksiä koulutulosten suhteen, vaan se on kannustusta pärjäämiseen. Lapsi ei tiedä sitä, vaikka kertoisimme tai ei usko, kun paasamme ”usko hyvä lapsi, kokemuksen ääni puhuu”. Emmehän mekään nuorina moisia jaksaneet kuunnella. Joojoo. Ihan sama.

Entäs syyllisyys, kun perheessä on vakavaa sairautta, erityislapsi niin sanotusti. Ennen kuin jatkan kirjoittamista, nauran hieman. Sellaista mustaa ja kalskeaa naurua. Hetki, jatkan pian.

Erityislapsen vanhemman syyllisyys, siitähän nyt saisi 700-sivuisen romaanin, mitä voisimme sitten analysoida Jaatisen lukupiirissä. Ehkä parin tunnin sijaan monta päivää putkeen.

Erityislapsen vanhemman syyllisyys pitää sisällään jo niin jumalattoman monta asiaa, että se kertaa tavallisen vanhemmuuden syyllisyyslistan moninkertaiseksi. On syyllisyyttä siitä, miksi ei huomannut lapsensa päänsärkyjen määrän olevan aivan liian tiheä ennen kuin aivoinfarkti sitten jysähti. Syyllisyyttä siitä, olisiko pitänyt osata polkaista jalkaa jotenkin jossain jo aiemmin? Syyllisyyttä siitä, että toisen lapsen asiat vievät niin paljon aikaa ja virtaa, että pelottaa, jääkö toinen koko ajan sivuun, vähemmälle, kokeeko tuo ihana esikoinen, että hänet työnnettiin sivuun?

Kuinka monta vuotta koinkaan syyllisyyttä siitä, että en käy töissä kuten ihmiset yleensä käyvät? Tuttujen kysyessä miten ihmeessä sain päiväni kulumaan ja saatoin valita käyväni töissä silloin kun itselleni sopi syyllisyys hyökyi tsunamin lailla ylitseni. Enkä selitellyt mitään vaan vastasin kiltin tytön lailla, että en mä nyt ihan vaan makaa ja kattoon sylje.

Kun ihmiset ympärillä puhuivat työmatkoistaan, uristaan, eläkkeistään, kiireistään, koin syyllisyyttä siitä, että ”sain” olla vain kotona. Tunsin lähes häpeääkin siitä, etten ollut työihminen – sellainenhan on aina ihmisenä hieman huonompi. Löysin itseni selittämästä, miten olisin todella mielelläni myös päivätöissä, näkisin muutakin kuin elämää ikkunan takaa tai sairaalan henkilökuntaa.

Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että arki ja sen tuomat haasteet, myös nykyinen osapäivätyö omaishoitajuuden lisäksi, vie aikaa ja virtaa niin, että kaikkea ei jaksa, kaikkea ei yksinkertaisesti muista. Miten pitäisi terapioiden lisäksi treenailla joka päivä pojan kättä ja jalkaa. Tai usein ainakin, myös kotona. Miten joka ilta pitäisi läksyjä väännettäessä muistaa, että ai niin, käsi sinne, asento suoraan, keskity nyt, mieti nyt, käsi tänne nyt, älä päästä sitä lepattamaan. Siinä sitten pidetään toisella kädellä lapsen halvaantuneesta jäykästä kädestä kiinni ja toisella tuetaan kirjaa, ettei se mene kiinni, ja samalla henkisesti tuetaan itkevää poikaa, joka on valmis heittämään kirjan seinään. Syyllisyys. Miten muut onnistuvat, mitä me teemme väärin? Tukevat vanhemmat. No, tukevia kyllä ollaan, oikein XL:iä, ja ihan molemmat.

Kun lapsi on jo murrosikäinen, on luonnollista, että lapsi itsenäistyy ja hänellä on omatoimisia menoja ja harrastuksia. No, mitäs jos ei ole?
Vanhempien syyllisyys.

Selittelyä muille, että no, kun ei se voi kulkea yksin, ei se jaksa harrastaa, vaikka haluaisi (on kokeiltu sitä ja tätä ja sitä ja tätä). Ihmettelyä, että MITEN noin iso lapsi ei voi lähteä yksin aamulla kouluun? No (ja painuminen kasaan), kun ei tuo saa puettua kaikkea yksin…

Pahin syyllisyyden laji, joka joskus pääsee livahtamaan omaan päähän, on tunne, että ei jaksaisi, että aina, kun lapsemme, jolle haluamme hyvää, aktiivista, ihanaa elämää, haluaa tehdä jotain, niin aina aina, aina se tarkoittaa myös, että jompikumpi meistä vanhemmista tekee myös. Että kun murrosikäinen lapsemme haluaa uimaan, pelaamaan, kauppaan tms., niin ei se mene niin, että hän soittaa kaverille, hyppää bussiin, wroom, ja palaa takaisin tyytyväisenä. Se menee niin, että pakataan kassi (survival-reppu kera mm. Epistatuksen ja varavaatteiden), lämmitetään auto, puetaan päälle, dafo jalkaan, mietitään lyhimmät kävelykoordinaatit, mennään, ollaan ja yleensä puolivälissä alkaa ”MÄ EN JAKSA KÄVELLÄ ENÄÄ” tai ”VETTÄ, MÄ TARVITSEN VETTÄ”-mankuminen ( ja koska naama kalpenee ja huulet sinertyvät, niin pikkaisen siinä vanhempien pulssi nousee), odotetaan, palataan, ja no, siinähän se ilta sitten menikin.

Ja sitten syyllisyys perään siitä, että mitä ihmettä minä tässä valitan, olen onnellinen, että poikamme jäi henkiin, onnellinen, että olemme saaneet jo 12 yhteistä vuotta erittäin huonojen ennustusten sijaan. Syyllisyys siitä, että olen itsekäs köntsä, huono ihminen. Väsyvä huono ihminen. Syyllisyys siitä, että en jaksa vielä enemmän. Syyllisyys väsymisestä, kyllästymisestäkin. Tai ei kyllästymisestä, ei, vaan turhautumisesta.

Lisäksi on aina syyllisyys siitä, että muiden lapset, vaikeasti vammaisetkin, harrastavat niin paljon. On ihanaa kelkkamäkeä ja lampaantaljaa ja laskettelua ja on pelejä ja on retkiä ja reissuja ja hymyileviä punaposkisia vanhempia ja lapsia kuvissa.

Kun on puolikas sydän ja vasemman puolen halvaus, jaksaminen, se pitkäkestoinen, on hyvin huonoa. Kun kävelee 6 minuutissa 385 m ja saturaatio laskee tasolle 93, ja alkaa tulla huono olo, ei voi pitkiä keikkoja suunnitella. Kun sydänvian vuoksi ulkoilun pakkasraja on -10. Kun on vain yksi toimiva kehon puoli, ja puolikas sydän, siinä ei paljon hiihdellä, luistella, juosta. Kaikkea toki vähän tehdään (paitsi hiihtoa), mutta kun väsyminen ja esimerkiksi pulkkamäkeen hyytyminen tapahtuu n 15 min kuluttua, ei siinä paljon eri seuroihin tai tapahtumiin ilmoittauduta. Vai pitäisikö? Poika pallokentän laidalla.

Syyllisyys siitä, että olisiko kuitenkin jotain harrastusta, mitä lapsi voisi harrastaa, koska halua hänellä olisi vaikka mihin? Syyllisyys, olemmeko me jarruja? Syyllisyys. Joka asiasta syyllisyys.

-Susanna Raute-

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Kuka lohduttaisi Nyytiä? En osaa vastata kysymykseen. Kysyn sen sijaan heti perään, kuka lohduttaisi äitiä, joka siivoaa kymmenettä kertaa päivässä vilkkaan oman nyytinsä, keskimmäisen lapsensa, jälkiä. En osaa myöskään sanoa, onko mahdoton sotkeminen jokin sievä (anteeksi, sotkuinen) sekametelisoppa, joka syntyy siitä, että pojat ovat poikia, pienet pojat ovat sotkuisia, kun pää ei pelaa ihan niin kuin meillä muilla eivätkä toimetkaan ole kuten meillä muilla. Bonuksensa autisiset piirteet. Sen voin vain luvata, että tuolla kombolla saadaan aikaiseksi yksi kappale jatkuvaa tuhoa ja sotkua kylvävä pikkutyyppi.

Marin blogi

Mahdollisten herkkuruokajemmojen perässä kiivetään keittiöntasoille ja onnistutaan vahingossa tyhjäämään koko yläkaapin sisältö jemmoja etsiessä. Seuraavassa hetkessä pakastin kertoo, että ovi on ollut liian kauan auki kaikenmaailman valojen vilkkuessa punaista. Samalla kun siivoat niitä keittiön sotkuja ja selvität mitä tuhoa auki ollut pakastimen ovi on saanut pakasteissa aikaiseksi, kylppärissä alkaa tulvia. Kas kun tyyppi on ehtinyt kylpyhuoneeseen ja laittanut veden valumaan ammeeseen. Vaatteet on riisuttu, ja ne lilluvat litimärkinä kylppärin lattialla. Samoin kuin vaatteiden vanavedessä riisuttu vaippa, joka on kerinnyt imeä itseensä kaksi litraa kylpyvettä.

Kun siivoat kylpyhuoneen tuhoja, on ehditty ratsata jääkaappi, viedä laatikollinen pinaattilettuja sohvalle – tai vaihtoehtoisesti omaan sänkyyn, jossa joka letusta syödään keskusta ja loput, syömättömäksi kelpaamattomat letun reunat, murustetaan sänkyyn tai sinne sohvalle. Kaivetaan siis imuria esille kolmatta kertaa päivän aikana. Nyyti ei tykkää imurin äänestä ja aloittaa huutokonsertin juosten imurin ääntä karkuun viereiseen huoneeseen tai vaihtoehtoisesti eri kerrokseen.

Imurikierroksen jälkeen 24/7 siivoojan virkaa toimittava perheen äiti ajattelee, että jos ottaisi hetken rauhassa. Tuon hetken aikana ehditään hakea jääkaapista edellisen päivän ruoan jämiä. Syömään kattilasta suoraan käsin. Onneksi nyyti ymmärtää jotain siisteyden päälle: Kädet kannattaa putsata. Ja mikäs sen parempi paikka putsaukseen, kuin seinät ja ovenkarmit ja ovet ja sohvatyynyt. Syömäoperaation aikana riisiä on tippunut pitkin keittiön lattiaa. Kaivetaanpa se imuri jälleen esille. Nautitaan imurin aiheuttamasta huutokonsertista.

Kerro ylläolevat toimenpiteet neljällä, ja se aika pitkälti kuvailee leppoisaa normi-iltaa kolmilapsisen perheen kotona. Ai niin, en muistanut vissiin mainita, että ne kaksi muutakin lasta ovat pieniä poikia. Eivät kovin siistejä luonteeltaan hekään.

Olen kuunnellut viisaita ohjeita, kuten että kannattaa palkata siivooja. Loistava idea. Siis jos kyseinen siivooja asuisi samassa osoitteessa kanssamme yötä päivää. Kannattaa laittaa lukko jääkaapin oveen. Viisas idea, paitsi että siinä samalla rokotetaan kahden muun veljeksen orastavaa omatoimisuutta.

Tällä hetkellä meidän nyytimme on hetken syömättä ja nauttii tv:n katselusta. Nauttimisen tarkoittaessa sitä, että tv:n edessä hypitään taukoamatta, kelataan yhtä ja samaa kohtaa eestaas 30 kertaa peräkkäin (kyllä vain). Unohdin vissiin kertoa, että dvd-masiinoiden elinkaari ei tässä huushollissa ole mikään vuosien pituinen. Seuraavaksi on vuorossa iltapesu, lääkkeenotto, iltapala (höystettynä jatkuvalla ”syö omalla paikalla” ohjeistuksella) ja illan kruunaa nyytin sängyn imurointi. En olisi ihan heti lapsista haaveillessa kuvitellut, että jonain kauniina päivänä perushuushollitoimiin kuuluu sängyn imurointi – kaksi kertaa päivässä.

Jos saisin toivoa jotain, toivoisin tietysti lapsilleni tasaista vointia, onnellisia päiviä. Että nyyti saisi kommunikoinnin kunnolla vauhtiin. Ja ihan oikeasti rauhoittuisi. Söisi aamupalan, lounaan, välipalan, iltaruoan ja iltapalan omalla paikallaan. Oppisi syömään samaa ruokaa kuin muut. Löytäisi sisäisen rauhan. Ei enää hommaisi perheelle kanta-asiakkuutta kodinkoneliikkeessä, kiitos niiden dvd-ostosten. Kai sitä toivoa saa…

Mari