Kuukausittaiset arkistot: syyskuu 2014

Mehua vahvempaa

”Meillä ei ole tarjolla mitään mehua vahvempaa, tämä on lasten juhla”, oli vapaaehtoistyöntekijä todennut lapsen vanhemmalle suuressa lastentapahtumassa. 

Kahvia vanhemmille

Jotenkin tämä jäi kaihertamaan mieltä. Ehkä siksi, että mieleen nousee toisenlaisia tilanteita, ei niinkään juhlavia. Esimerkiksi olo sairaalassa lapsen kanssa. Pikku huoneessa, jonne apuvälineet eivät mahdu. Lääkkeet tuodaan huoneeseen, muuten hoidat lapsen kokonaan itse. Yöt lattialla, lapsen sairaalasängyn alla niin että aina noustessa lyö päänsä sängyn teräsputkiin, muovipäällysteisellä patjalla hiekan rahistessa. Kukaan ei käy kysymässä, tarvitsisitko apua, oletko saanut syödyksi, oletko päässyt käymään vessassa, miten ylipäänsä jaksat. Lapsesta ei aina puhuttu kovin kunnioittavasti, mikä ei ollut omiaan lisäämään jaksamista. Lapsen vuoksi oli kuitenkin vaan jaksettava, omat tarpeet ja tunteet jäädytettävä.

Toisenlaisiakin kokemuksia onneksi on. Eräässä sairaalassa kaukana kotoa hoitajat pahoittelivat huoneen pienuutta (se oli ainakin kaksi kertaa suurempi kuin lähisairaalassa). Huoneeseen oli tuotu kaksi sänkyä. Mutta ei, toista lasta ei ollut tarkoitus huoneeseen sijoittaa, vaan sänky, ihan oikea sänky, oli tarkoitettu vanhemmalle. ”Oletko sinä käynyt ulkoilemassa?”, kysyi hoitaja. ”Tässähän on aivan vieressä laskettelurinne, mitä jos menisit sinne, minä pidän lapsestasi huolta sillä aikaa. Jaksat paljon paremmin, kun huolehdit omasta kunnostasi.”

Minä aloin itkeä. Kun sanoin, että hieman valjulta tuntuu olla näin kaukana kotoa, siihen hoitaja: ”Haluaisitko, että tuon sinulle kannettavan? Voit etsiä paluulentoja. Usko vaan, kyllä ne lennot on kaikille löytyneet ja kotiin on päästy.” Silloin jo hetken mietin, että ehkä emme enää lähdekään kotiin, vaan jäämme tähän paikkaan, 1000 km päähän kotoa.

Lienee yleisesti hyväksytty periaate, että ammattilaiset voivat parhaiten tukea lasta, tämän kasvua, hyvinvointia ja terveyttä tukemalla lapsen vanhempia heidän kasvatustehtävässään. Uskon tähän vilpittömästi.

Jotta vanhemmat voivat parhaalla mahdollisella tavalla kasvattaa lastaan, tulee heidän itsensä voida kutakuinkin hyvin. Vanhemmuus lienee aina vaativaa (tosin siitä kirjoittaja ei väitä tietävänsä paljoakaan), mutta vaativaa se on ainakin silloin, kun lapsella on monenlaisia erityistarpeita (tästä kirjoittajalla on aika lailla kokemusta). Vanhemmat tekevät parhaansa kasvattaakseen lastaan, antaakseen rakkautta, asettaakseen rajoja ja luodakseen mahdollisuuksia, kuntouttaakseen, järjestäessään lapsensa monimutkaisia asioita monenlaisten viranomaisten kanssa. Näissä tilanteissa muiden ihmisten tuki ja apu on tärkeää, jotta vanhemmat ja heidän mukanaan lapsi, voivat voida hyvin.

Vanhemmat ovat ihmisiä ja heillä(kin) on omat tarpeensa ja toiveensa. Tärkeimpiä toiveita luonnollisesti on, että lapsi voi hyvin. Ei kuitenkaan ole mahdollista, että vanhempi luopuu kaikista omista tarpeistaan ja asettuu 100% lapsensa palvelukseen. On löydettävä tasapaino, jossa kaikkien perheenjäsenten tarpeet ja toiveet otetaan huomioon.

Toisen ihmisen hyvinvointia on mahdollista lisätä suhtautumalla tähän arvostavasti. Tämäkin lienee yleisesti hyväksytty periaate. Periaatteen tunnustaminen ei kuitenkaan vielä takaa sen toteutumista käytännössä. Asiaa on tarpeen miettiä ja tutkailla. Miten toimin, mitä puhun, kun haluan osoittaa arvostavani toista ihmistä? Millaista palautetta saan – onnistuinko toimimaan arvostavasti, kun se oli tarkoitukseni? Mitä opin palautteesta, mitä teen jatkossa toisin?

Arvostaminen näkyy pienissä arjen teoissa.

Viime viikonloppuna Majan tupaantuliaisiin saapui äiti neljän suloisen lapsensa kanssa. Yksi oli niin pieni, että kulki rintarepussa, yksi oli se, jonka vuoksi he tulivat vammaisperheiden monitoimikeskuksen tupaantuliaisiin, kaksi juosta vipelsi ympäriinsä. Äiti kertoi olevansa yksinhuoltaja.

Respect.

Ja sitten juotiin mehua ja kahvia ja syötiin makkaraa.

miina.weckroth (at) jaatinen.info